HERRA PETTERI JA KEIJUKAISEN PALUU (jatkoa)
6. luku
HERRA PETTERI TAPAA LOHIKÄÄRMEEN
Noitakuningatar tuli sellin ovelle ja kohotti kurkistusaukon läppää. Sitten hän kauhistui pahan kerran, huudahti tukahtuneesti, ja nojasi vähän aikaa seinään rintaansa pidellen. Sitten hän ryhdistäytyi ja avasi oven.
Herra Petteri istui sellin nurkassa alistuneen näköisenä, pää painuksissa. Noitakuningatar katseli häntä vähän aikaa epäluuloisena, ja sanoi sitten tuikealla äänellä:
"Nyt hypit yhdellä jalalla, harot tukkaasi ja sanot miau!"
Herra Petteri hyppi yhdellä jalalla, haroi tukkaansa ja sanoi miau. Noitakuningatar mutisi itsekseen: "No hyvä. Vähän jo pelästyin." Ja sitten hän huusi Herra Petterille:
"Nyt lähdetään Pyöreän Tornin Laaksoon!"
Linnan ulkopuolella odotti lohikäärme. Se mulkoili vihaisesti Noitakuningatarta, mutta sitten se huomasi Herra Petterin, ja siltä loksahti suu auki. Herra Petteri iski sille vaivihkaa silmää, ja huusi kovalla äänellä:
"Noitakuningatar, tee minulle mitä tahansa, mutta älä pakota minua tuon selkään!"
"Hahaa, sinä pelkäät!", huusi Noitakuningatar, "mutta sinnehän sinä nyt kiipeät! Hahaa!"
Petteri oli kovasti kauhistuneen näköinen ja oikein vapisi lohikäärmeen selkään kiivetessään. Mutta sinne päästyään hän kuiskasi pedolle: "Älä huolestu! Minä voin antaa sinulle tulen ja savun takaisin!"
Lohikäärme vilkaisi Herra Petteriä kiitollisen näköisenä, mutta silloin huusi Noitakuningatar: "Liikkeelle!", ja hyppäsi kahareisin luutansa selkään. Lohikäärme seurasi Herra Petteri selässään noitaa, ja aina välillä Herra Petteri taputti sitä rauhottavasti hartiakilville.
"Näin hevosiakin rauhoitetaan", ajatteli Herra Petteri. "Ja olipa mainio asia, että ihan pienenä poikana luin sadun Jänis Vemmelsäärestä ja orjantappurapensaasta. Tässä sen taas näkee, miten lukeneisuudesta on hyötyä."
7. luku
TAKAISIN PYÖREÄN TORNIN LAAKSOON
Noitakuningattaren helmat liehuivat ja lohikäärme pieksi ilmaa siivillään, ja pian oltiin tutussa laaksossa Pyöreän Tornin juurella. Niityllä lojui edelleen sikin sokin mustia kiviä, joita Herra Petteri laskemattakin tiesi olevan 999 kappaletta. Kivien välissä lojui luudankappaleita ja rikkinäisiä kahvipannuja.
"Nyt loihdit ne jälleen noita-akoiksi", huusi Noitakuningatar.
"En minä voi. Itse ne toisensa kiviksi loihtivat!", vastasi Herra Petteri. "Kraa!", karjaisi Noitakuningatar raivosta suunniltaan, "Kraa! Muuttukaa heti takaisin noita-akoiksi!"
Ilma kivien yllä alkoi väreillä, ja hitaasti, vaivalloisen hitaasti kivet alkoivat saada noita-akkojen muodon. Mutta kovin surkeilta akat näyttivät. Heidän kaapunsa olivat repeilleet ja paksun tomun peitossa. Monet heistä olivat pelkkää luuta ja nahkaa, eivätkä he juuri jaksaneet nostaa edes kättään.
"Mikä teitä vaivaa?", rääkyi Noitakuningatar. "Kuka teidät on noin perusteellisesti piessyt?"
Noita-akoista vähiten surkean näköinen sanoi vapisevalla äänellä: "Me mentiin vähän huonoon kuntoon siinä tappelussa, ja ehkä emme loitsineet kovin hyvin..."
"Mitä surkeata sakkia te olettekaan!", kähisi Noitakuningatar. "Parempi olisi jos katoaisitte koko maailmasta!", se lisäsi ja heilautti kättään. Kuului vain tussahdus, ja koko akkalauma katosi savuna ilmaan. Noitakuningatar näytti hetken pöllämystyneeltä, mutta kokosi sitten itsensä ja raivosi Herra Petterille:
"No niin. Mitä noista! Yksinkin minä kuninkaanlinnan valloitan! Ja sinä tulet mukaan todistamaan lopullista voittoani! Ja sen jälkeen heitän sinut syvimpään vankityrmään minkä löydän! Ja siellä rotat ja madot syövät sinut suuhunsa!"
Noitakuningatar hyppäsi luutansa selkään ja lähti helmat lepattaen lentoon. Lohikäärme seurasi sitä Herra Petteri selässään.
8. luku
NOITAKUNINGATAR MENEE ANSAAN
Yli niittyjen, metsien ja kukkuloitten kävi lentäjien tie, ja vihdoin he näkivät edessään kuninkaanlinnan. Herra Petteri huomasi, että sen eteen oli rakennettu eräänlainen kahdeksankulmainen suuri teltta. Hän mietti tyytyväisenä: "Mainiota. Keijukainen on päässyt perille, ja kuningas on toiminut ohjeitteni mukaan."
Noitakuningatar ja lohikäärme laskeutuivat teltan eteen. Sen edessä seisoi kuningas yksin. Ketään muuta ei näkynyt. Kuningas polvistui ja sanoi nöyrällä äänellä:
"Minä tunnustan tappioni, oi suuri Noitakuningatar! Käykäämme juhlatelttaan, jossa allekirjoitan kruunustaluopumispaperin, ja lupaan palvella kuningatartani halvimpana orjana!"
"Erinomaista!", sanoi Noitakuningatar, ja purjehti ylväänä kohti telttaa, kuningas, Herra Petteri, ja jostain siihen pyrähtänyt keijukainen perässään. "Teidän jälkeenne", sanoi kuningas kohteliaasti ja kumarsi syvään.
Noitakuningatar astui sisään teltan ovesta - mutta samalla hetkellä kuningas paiskasi oven hänen perässään kiinni ja salpasi sen. Teltan sisältä alkoi kuulua hirveää kiljuntaa, avunhuutoja ja voihkintaa, joka vähitellen vaimeni, ja loppui sitten kokonaan.
"No niin", sanoi Herra Petteri. "Nyt voimme ehkä kurkistaa varovasti sisään." Hän raotti ovea hiukan, ja avasi sen sitten selkosen seljälleen. "Katsokaa", hän sanoi, "katsokaa mitä jäi jäljelle puhtaasta pahuudesta, kun se näki itsensä ja vieläpä moninkertaisena!"
Kahdeksankulmaisen teltan sisäseinät oli rakennettu suurista peileistä, ja myös sen katto ja lattiat olivat lasia. Mihin tahansa Noitakuningatar olikin katsonut, hän oli nähnyt vain itsensä, ja taas itsensä. Hän oli tuijottanut omiin kauheisiin silmiinsä, kunnes oli menettänyt voimansa viimeistä ripettä myöten. Ja silloin myös hänen ruumiinsa hajosi limaisiksi murusiksi, jotka nyt lojuivat teltan lattialla riekaleisen viitan seassa.
"Purkakaa teltta!" huusi kuningas hoviväelleen ja sotilailleen, jotka olivat vähitellen tulleet piiloistaan ja hiipivät pelokkaina lähemmäs. Myös keijukainen lehahti varovaisesti lähemmäs, ja tuijotti vuoroon Noitakuningattaren jäännöksiä, vuoroon Herra Petteriä.
Mutta Herra Petteri otti taskustaan piipun ja täytti sen. "Nyt", hän sanoi lohikäärmeelle, "nyt sinä saat tulesi takaisin!" Hän sytytti tulitikun, ja koko Satumaan kansa henkäisi ihmeissään. Herra Petteri oli kuin olikin todellinen velho! Hän sytytti piipun, puhalsi muhkean savupilven lohikäärmeen kitaan, ja heitti tulitikun sen perään.
9. luku
LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN
Lohikäärmeen sieraimet pullistuivat ja niistä alkoi tupruta savua. Se aukaisi kitansa, ja tulenlieska syöksyi sieltä ulos. "Tiedät, mitä sinun nyt tulee tehdä!", Herra Petteri sanoi lohikäärmeelle. Se piiskasi maata pyrstöllään, ja sanoi painokkaasti: "Sen totisesti tiedän!" Ja niin se syöksi kidastaan valtaisan tulenliekin kohti Noitakuningattaren jäännöksiä. Hetken kuluttua niistä oli jäljellä vain muutama tuhkanhiutale, jotka tuuli puhalsi tiehensä.
Koko linnanväki oli vähitellen tullut paikalle ja puhkesi riemunhuutoihin. Metsänreunasta lähestyi muuta Satumaan väkeä, tonttuja, kentaureja, värikkäitä jättiläisperhosia ja ties mitä olentoja. Lohikäärme tunsi olonsa vaivautuneeksi väkijoukon keskellä. Sen huomasi Herra Petterikin, joka sanoi: "Lähde vain rauhassa kotiisi! Minä selviän kyllä täältä itsekin."
"Kiitos", sanoi lohikäärme. "Lohikäärmeet eivät unohda koskaan!" Se ojensi suuret siipensä ja lensi tiehensä. Silloin astui esiin kuningas, joka sanoi: "Herra Petteri! Koko Satumaan puolesta minulla on kunnia kiittää sinua! Uudistan samalla vanhan tarjoukseni: saat prinsessan ja puolet koko valtakunnastani!" Prinsessa astui myös esiin kainona ja herttaisena, silmät maahan luotuina. Vanhasta äkäpussista ei näyttänyt olevan jälkeäkään.
Mutta Herra Petteri vilkaisi vierellään liihottelevaa keijukaista, jonka silmät olivat täynnä kyyneliä, ja hän sanoi:
"Herra kuningas, sinun tyttäresi löytää varmasti komean satuprinssin, joka sopii hänelle paremmin kuin tämmöinen ukonrahjus. Minä lähden nyt takaisin ihmisten maailmaan."
"Mutta miten sinä sinne pääset?", kuningas kysyi.
"Minä lähden kävellen. Keijukainen näyttää minulle tietä. Ja", hän vilkaisi keijukaista, "meillä on vielä niin paljon puhumista."
Niin Herra Petteri lähti kävelemään kohti metsän reunaa. Keijukainen lehahti onnellisena hänen olkapäälleen ja muiskautti suukon hänen poskelleen. Ja näin he katosivat ällistyneen hoviväen silmistä puitten siimekseen.
(Loppu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti