Herra Petteri ja 999 noita-akkaa II

5. luku

HERRA PETTERI PELASTAA PRINSESSAN

"Mutta nyt meidän täytyy kiivetä torniin ja vapauttaa prinsessa", Herra Petteri sanoi päättäväisesti. 

Ja niin hän kiipesi kierreportaita ylös, ylös, kierros kierroksen perään, ja saapui lopulta suljetun tammioven eteen. Se ei auennut, joten Herra Petteri huusi: 

"Avatkaa ovi! Me tulemme pelastamaan teidät!" 

Kuului askelia, ja sitten avain kääntyi lukossa. Kun ovi aukeni, Herra Petteri näki edessään... 

Niin, Herra Petteri näkl edessään Satumaan Prinsessan. Tämä ei ehkä kuitenkaan täysin vastannut Herra Petterin käsitystä prinsessoista yleensä - eikä ainakaan Satumaan prinsessoista. Tämä prinsessa oli kiukkuinen, polki jalkaa, väänteli vihapäissään naamaansa ja huusi: 

"Ja kuinka kauan täällä pitää odottaa ennenkuin pelastetaan! Ja eikö sinua ole opetettu kumartamaan ja polvistumaan kun tulet prinsessan luo! Ja kuinka ne ovat lähettäneet tuommoisen vanhan äijänkäppyrän tänne minua pelastamaan! Miksei täällä ole komeita prinssejä!" 

Tuollaista rähinää tuli prinsessan suusta. Herra Petterin mielestä prinsessa oli kovin ruma tuolla tavoin mekastaessaan, ja lopulta hän suuttui kovin ja sanoi: 

"No, hyvä on. Jos et halua päästä kotiin, niin me lähdemmekin tästä. Mutta ovi jää auki, niin että lohikäärmeet pääsevät syömään sinut." 

"En minä lohikäärmeitä pelkää!", huusi prinsessa. Silloin Herra Petteri muisti erään lukemansa lastenkasvatusoppaan, ja karjaisi kovalla äänellä: 

"Jollet heti lähde, niin annan sinulle selkään ja leikkaan korvasi irti!" 

Eihän näin saisi sanoa edes hemmotellulle prinsessalle; mutta menetelmistä viis, kunhan lopputulos on hyvä. Näin juuri se lastenkasvatuskirja kertoi. Ja prinsessa alkoi aivan selvästi miettiä, olisiko hauskaa saada selkäänsä - ja varsinkin sitä, miltä hän sitten näyttäisi jos korvat olisi leikattu irti. Niinpä prinsessa alkoi lauhtua, ja suostui lähtemään kammiostaan.

6. luku

HERRA PETTERI JA 999 NOITA-AKKAA

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat tornin loputtomia kierreportaita. Keijukainen oli jotensakin vaivautuneen näköinen, ja sen korvat olivat aivan punaiset. Se oli aivan saman näköinen kuin jotkut meistä jotka joutuvat näkemään huonoa käytöstä, varsinkin jos ulkomaalaisia on läsnä. 

Juuri kun Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen pääsivät tornin alaovelle, alkoi ilmassa kuulua huminaa. Se vahvistui vahvistumistaan, ja sitten ilma pimeni. 999 noita-akkaa lähestyi tornia, luudilla ratsastaen, kaikilta ilmansuunnilta, hirveästi kaakattaen. 

"Nyt kyllä kostomme on hirmuinen! Nyt kyllä muutamme teidät kaikki mustiksi kiviksi!" 

Silloin Herra Petteri huusi: 

"Aivan oikein, hyvät rouvat! Mustiksi kiviksi! Mutta saanko pyytää, että kaikkein kaunein teistä tekee tämän viimeisen loitsun!" 

"Ei siinä mitään kauneinta tarvita!", huusi lähimmäksi ehtinyt noita-akka. "Eikö muka ole mitään eroa, senkin väkäleuka!", melskasi toinen. "Itselläsi on syylä nenän päässä!", käkätti kolmas. Neljäs ehti juuri sanoa jotain jonka Herra Petteri tulkitsi 'haisemiseksi', kun noita-akat raivoisasti riidellen alkoivat loitsia toisiaan mustiksi kiviksi. Pöly vain kieppusi ilmassa, meteli oli hirmuinen, kun noidat sinkosivat toisiinsa hurjia loitsujaan. 

Sitten hiljeni. Kun pöly laskeutui äänettömän laakson yltä, Herra Petteri huomasi, että niitylle oli ilmestynyt hirmuinen määrä uusia kiviä. Vai olivatko ne kiviä? Lähempää katsellen nämä uudet kivet ennemminkin muistuttivat 'lehmänlälliä', kuten Herra Petterin lapsuudessa kutsuttiin tietynlaisia lämpimiä, pehmeitä, ruskeita sellaisia... niin, sellaisia joissa kärpäset viihtyivät... 

Mutta mustien kivien tienoilla näytti ilma kuin väreilevän. Isot kivet alkoivat muuttua: niille kasvoi neljä jalkaa, iso ruumis ja lopulta harjanhulmuava pää. Ja pienet kivet alkoivat saada ihmisen muodon, ja niistä tuli toinen toistaan komeampia prinssejä, joilla oli toinen toistaan komeammat vaatteet. Hopeaiset miekat välkkyivät heidän käsissään, ja kultaiset korut riippuivat heidän kaulassaan.

7. luku

LENTOMATKA KUNINKAANLINNAAN

Juuri kun noitien lumouksen purkauduttua kaikki 158 ratsuprinssiä (ja se yksi kävellen tullut) palasivat alkuperäiseen muotoonsa, ilmassa alkoi jälleen viuhua. Prinssit katsoivat kauhistuneina ylös, hyppäsivät ratsujensa selkään ja karauttivat kaukaisuuteen; se yksi ratsuton juoksi heidän perässään minkä kintuista kerkesi. 

Herra Petteri näki, miten lohikäärme laskeutui tornin eteen. Hän ehti jo vakavasti huolestua, mutta silloin lohikäärme sanoi hengästyneellä äänellä: 

"Kiitos että kerroit! Tätini oli todella kuolemaisillaan! Sinun ansiostasi ehdin juuri ajoissa paikalle! Hän testamenttasi minulle koko jäämistönsä! Nyt minulla on valtava kasa timantteja, joitten päällä voin maata ja nukkua! Ette voi ymmärtää, kuinka paha on nukkua paljaalla maalla! Oma pesä, oma peti! Oma pesä, oma peti", lohikäärme lallatti onnellisena. 

"Kaksikymmentäviisi prosenttia", mutisi Herra Petteri, ja keijukainen, joka sen kuuli, ei tätä loitsua ikinä ymmärtänyt, mutta ei myöskään unohtanut. 

Sitten lohikäärme näytti havahtuvan onnellisista ajatuksistaan. 

"Nyt haluan korvata sinulle tämän kaiken. Teen sinun hyväksesi ihan mitä vain pyydät", se sanoi. 

Herra Petteri sanoi: "Lennätä meidät Satumaan kuninkaanlinnaan!" 

Niin lohikäärme laski pyrstönsä alas ja odotti että matkalaiset olivat turvallisesti kiivenneet sen selkään. Sitten se sanoi: "Pitäkää tiukasti kiinni!", ja alkoi kohota ilmaan. 

Herra Petteri näki korkealta ensin Tornilaakson, sitten monia metsäisiä kukkuloita, niitten välillä ruohikkoisia laaksoja pienine taloineen ja laiduntavine karjoineen - ja lopulta suuren tasangon, jonka keskellä kohosi komea kuninkaanlinna. 

Lohikäärme laskeutui kuninkaanlinnan edessä leviävälle niitylle. Herra Petteri näki, miten linnanväki säntäili edes ja takaisin, miten sotilaat raahasivat nahkaisia kanuunoja asemiin - ja lopulta hän huomasi eräässä linnanikkunassa kruunupäisen hahmon, joka kurkisteli verhojen lomitse. 

Saman hahmon oli huomannut myös prinsessa, joka alkoi huutaa: "Pappa pappa! Pappaseni iskäseni mun!", ja huitoi käsiään ja jostakin päin pukuaan irroittamaansa liinaa. Kuningas viittasi väkensä rauhoittumaan, ja asteli ulos linnastaan. Hän hikosi jännityksestä ja pelosta niin, että komeasti rypytetty valkoinen myllynkivikaulus pehmeni ja liukeni kaulalle ja alkoi muistuttaa pikkulasten ruokaliinaa.

8. luku

HERRA PETTERI PAKENEE UUSIA VAIKEUKSIA

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat lohikäärmeen selästä alas, ja kävelivät kohti kuningasta. Tämä rykäisi, otti naamalleen arvovaltaisen ilmeen ja alkoi kaiken aikaa lohikäärmettä vilkuillen puhua: 

"Arvoisa prinssi. Vaikka näytätkin vanhalta, Me kiitämme sinua tyttäremme pelastamisesta. Ikivanhojen lakien mukaan sinun tulee nyt ottaa tyttäremme puolisoksesi, ja suostua tämän lisäksi ottamaan omaksesi puolet valtakunnastamme." 

"Arvoisa kuningas, luovutan tyttäresi sinulle, mutta ilmoitan samalla, että minun on heti palattava omaan maahani", Herra Petteri vastasi. 

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Laki on laki", hän huusi, ja vaikka prinsessa kirkui ettei hän ikinä suostu ottamaan moista vanhaa ukkoa puolisokseen, kanuunoita alettiin uudestaan suunnata kohti Herra Petteriä. 

Silloin Herra Petteri huusi: 

"Lohikäärme, lohikäärme, ota minut mukaasi!" 

Ja hän ryntäsi lohikäärmeen selkään, ja se lensi, lensi korkealle. Juuri kun Herra Petteri ehti ajatella, että pahinta seikkailussa oli ollut kuningas ja prinsessa, alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Ilma musteni, ja kun Herra Petteri jälleen alkoi nähdä ympärilleen, hänen edessään oli tuttu työpöytä, hän istui sen ääressä ja... 

Herra Petteri heräsi. Kaikki oli niinkuin ennen. Kirjakasat, asiakirjat, piiput, kynät ja kumit. Hän otti paperin ja kynän ja ryhtyi kirjoittamaan untaan muistiin. 

Kaikki oli varmaan ollutkin unta. Mutta miksi Herra Petteri ei pystynyt unohtamaan pientä keijukaista? Kerran hän tuli kouraisseeksi taskuaan, ja löysi sieltä kaksi murskautunutta sudenkorennon siipiparia. 

"Siivet", Herra Petteri ajatteli, "siivet tekevät elämästä satua." 

_________________________________________________________________

 Tämä ja seuraavat sadut heijastelevat niitä jatkojuttuja, joita 60- ja 70-luvuilla 

kertoilin Helsingin yhtenäiskoulun alaluokkalaisille. Päähenkilön nimi ja 

luonteenpiirteet lainautuivat koulun perustajalta  ja rehtorilta

Touko Voutilaiselta, joka kirjoitti pakinoita Petterin nimellä, ja keskittyi usein 

 filosofisiin ja loogisiin aiheisiin. Julkaisin nämä sadut vanhalla kotisivulla, joka

 yllättäen hävitettiin. Koska monet ovat halunneet muistella vanhoja aikoja,

 julkaisen nämä neljä Petteri-satua nyt uudelleen.