Pyhyyden tunnusmerkeistä III

 

[Jatkoa vuonna 1993 kirjoittamastani esitelmästä].

Rudolf Otto on kirjoittanut, että pyhyyden tunnusmerkit ja symbolit länsimaisessa taiteessa voidaan kiteyttää kahteen, merkittävää kyllä negatiiviseen peruspiirteeseen: 

Hämärä ja hiljaisuus.

'Hämärän' ovat temppelien, kirkkojen ja moskeijojen arkkitehdit osanneet täysin mitoin hyödyntää osaksi sakraaleja rakennuksiaan. 'Hiljaisuuden' kuvaukset ovat vanhemmilta 

osiltaan ymmärrettävää kyllä kirjallisia.

11:Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra
kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki
ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei
ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut
maanjäristyksessä. 12:Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei
ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. 13:Kun Elia kuuli
sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan
suulle. (1. Kun. 19)

Tai aivan yksinkertaisesti:

Herra on pyhässä temppelissään,

hänen edessään vaietkoon koko maa! (Hab.2:20)

Idea on tosimuinainen: sen takana on maaginen 'eufemian' käsite: vaikeneminen, jottei sanojen mukana tulisi pahoja merkityksiä. Jalostuneemmassa muodossa tämä ajatus elää nykyään ehkäpä tämänkaltaisena ajatuksena: "Se, minkä käsite 'pyhyys' intentioi, on 

etwas ganz Anderes tai jenseits des Fassbaren, ja näinmuodoin sanoin selittämättömissä." Sanat tai kuvat johtavat harhaan, ja ne sisältävät turhanaikaisia mielleyhtymiä; niinpä sanaton ja kuvaton saavat kelvata, paremman puutteessa. - Tämä oli itse asiassa jo muinoin oivallettu asia: kuvainkielto on saman ajatuksen ahdaskatseinen johdannainen.

Arkkitehtuuri on sekä geometrian että fyysisen vaikuttavuuden kautta ollut tärkeä ja ikivanha pyhyyden kuvaamiseen käypä väline. Majestas, Augustum, Mysterium, sekä matematiikka kuvastuvat niin Stonehengessä, juutalaisessa tai kreikkalaisessa temppelissä, kuin goottilaisessa katedraalissakin, ja tavoitteeseen päästään usein fleksiibilien tai kontrastoivien tilojen, valaistuksen tai geometrisen suhdeharmonian avulla. Goottilaisen katedraalin valtava pystyvirtaus palauttaa mieliin muinaisten pyhien rakennelmien idean 'paikasta jolla on yhteys tuonpuoleiseen'. Doorilainen temppeli tai Rooman pallonmuotoon perustuva Pantheon kertovat matematiikan ja geometrian ylijärjestyneen invarianssin rauhasta ja ikuisesta pysyvyydestä. Ja täysbarokin toisiinsa kietoutuvat tilat ja raskaan rakennusmateriaalin käyttö niinkuin se olisi painotonta, antaa kuvan inhimillisen nerokkuuden mahdollisuudesta luoda konkreettisia illuusioita pyhistä attribuuteista. Modernilla kirkkoarkkitehtuurilla on usein löytynyt keinoja kuvata "tuonpuoleista" valon ja varjon avulla.
 

Kuvataide on esimerkiksi kiinalaisen ja japanilaisen maisemataiteen piirissä pystynyt kertomaan veden, sumun, vuorten ja kasvien avulla syvällisiä asioita kaikki-olemisen salatun-ilmiselvästä olemuksesta. Mutta länsimaisen kuvataiteen vaiheet keskiajalta saakka ovat aiheemme kannalta hiukan ongelmalliset. Sen parista ei juuri löydy muita kuin hyvin yhteiskuntasidonnaisia ja ajankohtaisen poliittisia kuvallisia ratkaisuja. 'Pyhät' henkilöt ovat joko tärkeysperspektiivin mukaan suurempia kuin muut, tai heidät on esitetty muuten samoin tunnusmerkein kuin maanpäälliset mahtajat. Mysteerin esittäminen on ollut monille helpompaa: Michelangelon "Jumalan sormi Adamin sormea kohti" on kuljettanut tähän 'elämän sähkövirran', ja myöhäisrenessanssin italialaismestarien tai Rembrandtin salatut valolähteet ovat ilmiselvästi syvän oivalluksen ilmaus.

Musiikissa 'pyhyyden' kuvaus voisi luontevimmin ja tyypillisimmin liittyä Pyhän Messun Sanctus-osaan. Jos käymme läpi messusävellyksiä Guillaume de Machaut'n 1300-luvun messusta aina 1600-luvulle, musiikki on meidän korvillemme jotenkin ”pyhän” tuntuista, objektiivista ja jaloa.

esim. 1: Gregoriaaninen Pyhä, Ritvalan Kööri

Erityisen vaikuttava on Antoine Brumelin (n.1460-n.1513) 12-äänisen ”In terrae moto”-messun ihmeellinen Sanctus:

esim. 2: Antoine Brumel: Sanctus

Mutta kun tulemme 1700-luvulle ja 1800-luvun alkuun, jolloin musiikin tekniset ominaisuudet ovat kehittyneet aivan uudelle tasolle, huomaamme että Sanctus käsitetään yleensä ensisijaisesti attribuuttinsa majestas mukaan. Sebaot voidaan käsittää nimenomaan armeijan, voiman päälliköksi… Kuten uuden ajan alun maalarit, Johann Sebastian Bach kykenee kyllä ilmaisemaan mysteerion Credon jaksossa ”Et incarnatus est" lähes 'minimalistisesti', pysähtyneenä mietiskelynä:

esim. 3: Bach: h-mollimessu, osa Incarnatus

Mutta Bachin Sanctus on pääasiassa pelkkää  melskeistä 'majesteettisuutta'; siinä saavat soittimista kuuluvimman osan ruhtinaalliset sotainstrumentit trumpetti ja patarummut. Asetelma on historiasidonnainen ja tavallaan yhteiskunnallisen profaani: maallinen ja taivaallinen ruhtinas kuvataan samoin regaalein, ja he ovat myös rauhan ja sodan herroja – toki toivottavasti täytenä turvana vainoojilta.

esim. 4: Bach: h-mollimessu, Sanctus, alku

Sama perinne jatkuu 1800-luvun vaihteeseen asti. Joseph Haydn kykeni viimeisinä vuosinaan Luomis-oratoriossaan kuvailemaan alku-Kaaoksen sanan alkuperäisessä mielessä: maa oli ’tohu wa bohu’, 'ohne Form und leer', 'without form and empty', olotilana jossa kaikki olevainen oli tosin olemassa, mutta vailla jäsentynyttä muotoa. Samassa yhteydessä Haydn kykeni häikäisevästi kuvaamaan "Herran hengen joka leijaili olemattoman päällä", sekä itse luomistapahtuman dramaattisen kosmologisen ytimen: 

"Tulkoon valkeus!".

esim. 5&6: Haydn: Luominen

Mutta Haydnin messujen Sanctukset noudattivat kyllä melkein kokonaan perinnäistä yhteiskunnallis-majesteettista kaavaa.

1820-luvulle tultaessa tapahtui perusteellinen muutos. Beethoven kirjoitti Missa solemniksensa "vom Herzen; möge es zu Herzen gehen", irralleen liturgiasta, mutta sinfonikkona sen ydintä etsien. Tämän häikäisevän 'michelangelomaisen' yksilösuorituksen jälkeen yhtenäisenä vuosisatoja elänyt konserttimessuperinne pian kuoli, ja antoi tilaa mitä moninaisimmille pyrkimyksille. Beethovenin Sanctus jäi lajissaan varsin yksinäiseksi. Siinä yhdistyivät pyhyyden klassisista ominaisuuksista ylevyys (kuten klassisen taideteoksen rauhallinen monumentaalisuus), hiljaisuus (kuten juutalaisen temppelin Kaikkeinpyhimmän rikkumaton rauha), mysterium ja tremendum (kun solistit väristen toistavat "Sanctus Dominus Deus Sabaoth" tai kun munkkikuoro hiljaa mumisee "qui venit in nomine Domini"), fascinans (jos ei muuten, niin ylivertaisen taidon siivittämänä seikkailuna pyhyyden kentillä), sekä vanhat symbolit kuten Pyhän Hengen huilut tai Benedictuksen loputon yläilmoissa leijuva viulusoolo.

Tämän jälkeen voimme vain ihmetellä, ja - jos ihmisen pyhä aivotoiminta saa vielä jatkua - kehitellä ehkä uuden tiedon ja kokemuksen avuin uusia keinoja sanoa sanomatonta ja kuvata kuvaamatonta.

Esim 7: Beethoven: Missa solemnis, Sanctus & Benedictus

_____________________________

Musiikkiesimerkit löytyvät kaikki mm. YouTubesta.

Kuvat: osa I Astuvansalmen kivikasvot. Osa II Hokusain Suuri aalto, takana pyhä vuori Fuji. Osa III Le Corbusier Notre Dame du Haut, Ronchamp.

Pyhyyden tunnusmerkeistä II

[Jatkoa vuonna 1993 kirjoittamastani esitelmästä].

Saksalainen teologianprofessori Rudolf Otto luonnehtii (vuodesta 1917 lähtien yli neljänä kymmenenä painoksena julkaistussa) tutkielmassaan 'Das Heilige' näitä sanoin selittämättömiä uskontopsykologisia perusasioita, sekä muodostamiensa ja määrittelemiensä saksankielisten uudistermien, että perinteisten latinalaisten käsitteitten avulla. Hänen lähtökohtansa on, että pyhyyden perustava olemus on kategoria sinänsä, "sui generis", mutta myös "ineffabilis", "sanoin selittämätön". Tässä on eräitä hänen luettelemiaan pyhyyskokemuksen ominaisuuksia:

- Vähäisyydentunne, mitättömyys, "Kreaturgefühl" musertavan ylivoimaisten ilmiöitten edessä.

"Abraham vastasi: "Minä olen rohjennut puhua sinulle, 

Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa." (1.Moos. 18:27)

- Mysterium, ihme ja selittämättömyys. Sen erityislaji varsinkin muinoin oli mysterium tremendum, peljättävä ihmeellisyys, johon sisältyy myös pelon ja vavistuksen sekainen tunne tavoittamattomasta lähestymättömyydestä - tai sitten alkeellinen käsitys demonien pyhästä kauhistuttavuudesta.

- Fascinans, lumoavuus, häikäisevyys, viehättävyys, joka herättää ihmettelynsekaista ihastumista.

- Augustum, ylevyys, ylhäisyys, grandiositeetti, joka eroaa jokapäivän raadollisesta kokemuksesta.

- Majestas, ylivaltaisuus, joka alistaa voimallaan (ja myös, jos niikseen tulee, rangaistusuhallaan) kokijansa maan tomuun, sekä

- Tuonpuoleisuus, transcendenttisyys, "etwas ganz Anderes", johon kohdistuu niin ihmettelevän kunnioittavaa alistumista kuin autuasta antautumistakin.

Nämä termit eivät sellaisinaan kerro paljonkaan Rudolf Otton syvällisestä tutkimuksesta ja sen sisäisestä logiikasta; ja vielä vähemmän itse tutkimuksen kohteesta. Olennaista kuitenkin on, että pyhyyskokemus on viime kädessä irrationaalinen, mutta ihmisen rakenteelle mahdollinen ja olemuksellinen asia. Ihme, käsittämättömyyden nöyrä kunnioittaminen, mitättömyydentunne ylivoimaisen suurten asioitten edessä, kaikki nämä ovat tiedon lisääntyessä tietysti muuttaneet mirabiliksen ja mysteriumin muotoa.

 

Auringon- tai kuunpimennykset eivät ihmisten enemmistölle enää teknisessä mielessä liene mysteerejä, joita on yritettävä järkeistää uskonnollisin myytein; mutta ne ovat edelleen mahtavia ja mieleenjääviä tapahtumia kaikessa kosmisessa valtavuudessaan. Niihin, kuten muihinkin suuriin luonnonilmiöihin liittyy kaikesta tiedostamme huolimatta tuntemuksia, joita saksalainen kuvaisi pyhyyttä luonnehtivilla sanoilla 'Ehrfurcht', 'Schauern' ja 'Entzücken'. Geenimanipulaatioiden ja hiukkasfysiikan aikana 'ihmeen' rajat ovat siirtyneet kauemmas, mutta itse kokemuksen olemus ei ole muuttunut. Eli kuten Otto sanoo, tällaiset asiat, kuten pyhyyden syvällinen kokeminen eivät ole "ankarasti ottaen opittavissa, vaan pelkästään viritettävissä ja herätettävissä - kuten kaikki mikä tulee Hengestä".

Meidänkin aikanamme voi suuri biologirunoilija kuvata luonnonkokemukseen liittyvää pyhyyden tunnetta näin tehokkaasti:

Salomaa on tehty, jotta siellä ei asuttais,

jotta siellä jumala yksin olla sais

astuskellen sammalmattojansa,

ympärillään koko luomisen kansa.

Meidätkin hän kaiketi mukaan tulla sois

kunhan malttaisimme jättää tärkeytemme pois,

viipyä vaistojen salamyhkäisten ajeltavana,

huulilla hyvin yksinkertainen, harras sana,

ristiriidaton tänne, jossa kuulla saa

kuinka käpy oksalta maahan putoaa,

jossa on monta pyhästi puhdasta puuta,

ihmistä jos ei, on sitä enemmän muuta.

Ja tästä Hellaakosken runosta pääsemme suoraan lopulliseen aiheeseemme, pyhyyden kuvaamiseen tunnusmerkkien ja symbolien ja taiteen kautta.

(Jatkuu).

Pyhyyden tunnusmerkeistä I

[Huolestuneena siitä, että tiedostojeni uumenissa lymynneet kirjoitukset saattaisivat aikojen muutoksissa kadota, julkaisen tässä esitelmäni pyhyydestä, jaettuna kolmeksi osaksi. Alkuperäinen esitelmä oli Sven Krohnin juhlasymposiumissa 15.5.1993 Turun yliopistossa. Uusi versio Humanitas-seuran vuosikokouksessa 12.3.94 Tampereella.]

 

Nykyisellä kotiseudullani Sääksmäessä on harvinaisen tiheässä paikkoja ja asioita, joihin mielellään liittää attribuutin 'pyhä'. Valtavasta muinaislinnasta lähtien seutuun liittyy Hämeen heimon ikivanhan keskuksen historiallinen 'pyhyys'. Esi-isien henkisen elämän muistomerkit, kalmistot, uhrikivet ja pyhien lehtojen paikat, ovat seuraajansa keskiaikaisen kirkon tavoin luonnollisesti 'pyhiä'.

On ilmeistä, että edellä mainitut 'pyhyydet' eivät laadullisesti täysin vastaa toisiaan. Vielä vähemmän yhteismitallisia ovat monet muut yleisen kielenkäytön 'pyhät' asiat: 

Elämästä sinänsä puhutaan 'pyhänä', mutta yhtä lailla myös "Suuresta Venäjänmaasta", tai vaikkapa Bosnian kristittyjen ja islamilaisten aseellisesta taistelusta. On sanottu, että "miehen antama sana" on 'pyhä', mutta 'pyhä' on myös esimerkiksi ”viattoman neidon katse”, lakikirja, tai valtion hallintojärjestelmä, esim. 'Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta'. 

Hyvin yleistä on, että 'pyhiksi' kutsutaan arvoja joita ei voi kyseenalaistaa. Tästä seuraa usein, ettei niitä saakaan kyseenalaistaa, ja että näistä arvoista lähtevät oikeutukset ovat niinikään kyseenalaistamattomissa. Tässä tapauksessa yhden 'pyhä' on helposti ristiriidassa toisen 'pyhän' kanssa; ja maailmanhistorian likaisimpia lukuja on saatu kirjoitetuksi tältäkin perustalta sietämättömän paljon.

Mutta niin meillä kuin luvuttomien sukupolvien takaisilla esivanhemmillamme on ollut vaikeammin selitettäviä käsityksiä ja kokemuksia pyhyydestä. Kun esimerkiksi Immanuel Kant puhuu 'pyhästä tahdosta', joka horjumatta ja velvollisuudentuntoisesti noudattaa moraalista lakia, me voimme riisua Kantin lauseesta sen osan, joka yksinkertaisesti tarkoittaa vain 'ehdotonta moraalista tahtoa'; ja sittenkin siihen jää jotain muuta. Vaikka lait, lainkuuliaisuus ja niistä seuraava velvollisuudentunto ovat pääosaltaan käytännön sanelemia välttämättömyyksiä (kuten Kant osoittaa ajatuskokeessaan "pelkkien paholaisten muodostamasta yhteiskunnasta" teoksessa Zum ewigen Frieden), tai kun ne tänäkin päivänä ovat niinkutsutun 'roomalaisen lain' muodossa pohjana demokraattisille yhteiskunnille, niin arvelen niiden takana piilevän myös erilaisia eetillisluontoisia pyrkimyksiä, joita joskus on vaikea käsitteellistää, mutta joissa tuntuu olevan jotain ihmiselle jopa lajityypillistä.

Sääksmäen lukuisat uhrikivet ovat merkittävä historiallinen jäänne ihmisistä ja kulttuurista, joiden jälkeläisiä me olemme, joiden ajatuksiin meidän ajatuksemme enemmän tai vähemmän perustuvat, mutta joita emme enää kovin hyvin tunne. Historianharrastajalle ja kotiseutuihmiselle nämä uhrikivet ovat äärimmäisen arvokkaita; inhimillisen ajattelun ja kulttuurin tuntijalle ilmiselvästi 'pyhiä' (sillä ne ovat olleet esi-isien syvällisimpien ajatusten konkretisoitumia, ja uskonnollisten tuntojen kirjaimellisesti pyhiä välikappaleita); mutta pellonraivaajalle tai maansiirtourakoitsijalle ne ovat pelkästään hajalleräjäytettäviä esteitä. Aivan samoin, kuin Uuno Saarnio sanoo tutkielmassaan Arvo ja eetillisyys, että nimittäin "eetillinen tunne rakentuu ja kasvaa tiedosta", me voimme tämän esimerkin mukaisesti sanoa, että käsitys ja oivallus uhrikivien 'pyhyydestä' riippuu myös oivallusta synnyttävän tietomme määrästä.

Mutta meidän on ehkä mentävä vielä pitemmälle, riisuttava 'pyhyyden' käsitettä vielä kaikista korkeatasoisista siveellisistä ja rationaalisista piirteistäänkin. Tällöin saavutaan niiden irrationaalisten käsitysten ja tuntojen alueelle, jotka liittyvät eriasteisiin uskontoihin joiden jälkiä ja dokumentteja löydämme runsain mitoin kaikkialta ihmisen asuttamalta maapallolta, esihistorian hämärimmistä ajoista alkaen, ja jotka vieläpä tuntuvat lajityypillisiltä (sillä vaikka niiden alku on tuolla puolen tunnettuuden, niiden kehitystä voidaan silti seurata kuten muutakin inhimillistä kehitystä).

Latinan sana 'sanctus' palautuu verbiin 'sancire', joka tarkoittaa (uskonnollisin perustein tapahtuvaa) rajaamista tai ympäröimistä. Siitä tulee myös sana 'sanctio', joka alunperin tarkoitti pyhän alueen rajaamista ja suojaamista sen ('fanumin') ulkopuolisilta ’pro-faaneilta’ loukkauksilta. Toinen samankantainen sana on 'sacer', joka niinikään tarkoittaa loukkaamatonta ja 'pyhää' (ja se muuten esiintyy vanhassa kreikkalaisessa muodossaan myös Rooman Forumin alla olevassa, jo vanhojen roomalaisten erityisen pyhänä pitämässä 'mustassa kivessä': "...SAKROS ESED...", ’…pyhitetty olkoon…’).

Kreikan 'hagios' tarkoitti kutakuinkin samaa ('hierón hágion' = 'pyhä temppeli', 'hágion álsos' = 'pyhä lehto'; nämä sanat on meille tallentanut historioitsija Heródotos). Ja sama on laita germaanikielten 'helig'-, 'heilig'-, 'holy'-sanojen: muinaissana 'heilagr' perustuu pohjaan 'oma-' tai 'omistus' ('erityisesti jumalille omistettu').

Minkälaisiin paikkoihin tällaisia pyhiä "eriöitä" perustettiin, ja miksi?

Normaalisti pyhät paikat syntyivät epäilemättä asutuksen tai elinkeinon piiriin. Kalmistot, kalarannat ja metsästyksen virkatiet olivat tällaisia luonnollisia privaatteja pyhäkköjen sijaintipaikkoja. Yhteisöjen rajat olivat pyhiä paikkoja. Laajemmissa yhteyksissä heimot ja kansat pyhittivät yhteisiä ja yleisiä kulttipaikkoja. Meillä niitä usein kutsuttiin 'hiisiksi'. Valloitusten ja vallanvaihdon yhteydessä tärkeitä kulttipaikkoja saatettiin kyllä tuhota ja siirtää, kuten Rooman varhaishistoriasta tiedämme. Muinaisen Laviniumin muurien ulkopuolella ollut '13 alttarin pyhäkkö' sai antaa tietä Jupiterin temppelille Albanon Monte Cavolla - joka sekin taas tuhottiin, ja uudisrakennettiin Rooman Capitoliumille.

Demonien ja jumalten asuinsijaksi rakennettiin telttoja ja mökkejä, temppelien edeltäjiä; kivikautiset tornit ja megaliittiset jättiläisrakennelmat kertovat esimerkiksi pääsytiestä korkeuksiin, tai alkeistieteen pyrkimyksistä ylivoimaisten luonnonilmiöitten hallitsemiseksi.

Mutta myös erityiset luonnonkohteet olivat sinänsä tärkeitä. Siinainvuori, Fuji ja Mons Albanus eivät olleet suinkaan ainoita lajissaan: korkea, mahdollisesti jopa vulkaanisesti toimiva, tai muuten mieltä kiehtova vuori saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ja nöyräksi luonnon kauhistuttavan suurten voimien edessä.

Sääksmäen ja Kalvolan rajalla, Tunturivuoren syrjässä on Pyhäsuo, josta laskee Vanajanselälle Pyhäjoki. Hiukan kauempana sijaitsi ennen Hiidenmaan torppa. Järvessä lähellä rantaa on Ristinsaari, ja sen ulkopuolella erikoisen näköinen Ristinkari. Koko tämän arkeologisesti tutkimattoman, ja ilmiselvästi sekä pakanallisen että varhaiskristillisen pyhän alueen nimeämissyy tuntuu ilmeiseltä:

Tunturivuoren kupeella, juuri saaren ja karin yläpuolella on Ristinkallio, merkillinen muodostelma, jossa ihmisenkorkuiset paadet muodostavat rinteeseen parvekkeen tai aition muotoisen ulokkeen. Jokainen joka tuon muodostelman on nähnyt, tietää että 

siihen liittyy jotain erityistä - mutta mitä?

(Jatkuu).

Hämäläistä vesistödraamaa: Mitä ilkeä Ihari teki Sarsalle?

 

Saksalaisesta Wikipediasta satuin näkemään tämän herkullisen joki-meanderin kuvan. Siinä edessä keskellä on pian tapahtumassa puhkeaminen, jossa vesi aukaisee tiensä taas suoremmaksi, jolloin entinen jokikiemura jää jäljelle umpilampena, niinkuin aivan alhaalla ja taempana on jo tapahtunut.

Välittömästi mieleeni tuli näiden hämäläisten seutujen kuuluisin luonnonmullistus kirjoitetun historian ajalta. Kesäkuun 10. päivänä 1604 alkoi Längelmäveden pinta laskea hurjaa vauhtia, ja sen vanhan laskujoen luusua kohti Roinetta jäi kuiville. Jäljelle jäi pätkiä ikivanhan Sarsan joesta, paikasta jonka varrella ihminen on asunut reippaasti 8000 vuoden ajan.

Tässä on osa Sarsanuomasta. Sen eteläpuolella on lisää muinaista jokea. Tässä on selostus siitä, mitä tapahtui kun "Ilkeä Ihari saattoi Sarsan vaivaiseksi". Ja tässä on Wiki-teksti Sarsanvirrasta.

Tämä Ihari oli muinainen koski, joka itse asiassa on ehtinyt kuohuta kahteenkin suuntaan. Järvet tuolla seudulla olivat nykyistä laajempia, ja maan kohoaminen ja tavallista sateisempi sää puhkaisi lopulta Pälkäneveden ja Mallasveden moreeniharjun, ja syntyi nykyään jo aivan rauhallinen Kostianvirta Pälkäneen keskustassa.

Tässä on Matti Hakulisen selostus Valkeakosken ylävesistön historiasta. Melkoista melskettä, jonka seurauksena Längelmäveden pinta laski viitisen metriä siitä mitä se vielä 9. kesäkuuta 1604 oli nykyiseen verrattuna. 

Hämäläisten vesistödraamaan liittyi sitten Kaivannon kanavakatastrofi 1830, joka ei ollut ihan niin hirmuinen kuin Kontiolahdella Höytiäisen möhläys 1859. Ja, tietysti, se valtava purkaus joka synnytti Imatran kosken, se olisi ollut hulppeaa katsottavaa. Jos katsojia olisi noina muinaisaikoina sattunut ollut.

  

Sammakko joka nieli ilmaa

 

Kun Trump ilmoitti hirmutulleista, pörssit sukelsivat. Musk "köyhtyi" miljardeja dollareita. Jotkut ostivat halpoja osakkeita, kuulemma Trumpkin, juuri ennenkuin tullit pantiin jäähylle. Sen jälkeen herrat "rikastuivat" uudestaan, kun osakkeet nousivat.

Mr Smith ei ostanut eikä myynyt. Silti hän "köyhtyi" paljon ja "rikastui" taas. Tekemättä mitään. Siitä voimme päätellä, että varallisuus on pelkkää ilmaa.

1990-luvulla kerrottiin perheestä, joka asui omistamassaan suuressa huoneistossa, esipolvien rakentamassa suojellussa talossa Helsingin ydinkeskustassa. Kun pankkikriisin aikana kiinteistöjen "arvo" heilahti ylös, ja sitten alas, väitettiin että perhe kärsi valtavat tappiot. Kuitenkaan perheellä ei ollut aikomustakaan myydä huoneistoaan, vaan jatkaa asumista hamaan ikuisuuteen, sukupolvelta toiseen.

Voiko tällaisessa tapauksessa ylimalkaan puhuakaan "tappiosta"?

Ehkä voi. Nimittäin jos perhe olisi ottanut lainaa juuri kun hinnat nousivat korkeiksi, ja pankki olisi hyväksynyt sen huoneiston takuuna. Kun sitten hinnat taas laskivat, pankki olisi huomannut että nytpä tuo takuu ei enää riitäkään, ja se huoneisto onkin realisoitava. Tällaisestakin silloin puhuttiin.

Tätä se systeemi tekee. Jos bitcoiniin uskotaan, sillä on arvoa. Jos siihen ei uskota, se on arvotonta. Jos taiteilija teippaa banaanin gallerian seinään, ja se herättää tarpeeksi huomiota, "teoksen" arvo kohoaa paljon korkeammaksi kuin Schjerfbeckin tai Edelfeltin töherrykset konsanaan.

Jos joku tyyppi uskoo, että enkelit käyvät hänellä kylässä, tai että hän tavan takaa vierailee Andromedan galaksissa, jossa asuu ylimaallisen hienoja olentoja, tämä on otettava vakavasti. Jos joku toinen tyyppi uskoo tähän myös, asia on kuta kuinkin todistettu. Jumala on olemassa sitä suuremmalla todennäköisyydella, mitä useammat siihen uskovat. Tai bitcoin. Tai Oikea Hinta.

Hurahuhhahhei.

Minä ja vjenäläiset

Kun tieto Stalinin kuolemasta maaliskuussa 1953 tuli, radion ohjelmat Suomessa peruutettiin. Soitettiin läpi päivän surumusiikkia, kuultiin ylistyspuheita ja murheellisia muisteluita. Muistan yhä hyvin, kuinka itse olin aivan raivoissani tästä lipevästä nuoleskelusta, ja häpesin poliitikkojen kunniatonta kumartelua. Yhdeksän vuotta aikaisemmin olin perheeni kanssa juossut palavan kaupungin halki kalliosuojaa etsimässä, ja tiesin jo sitä ennen mitä Stalin merkitsi.

Sodan jälkeen alkoi väen seassa liikuskella voitonriemuisia tyyppejä, jotka olivat varmoja siitä, että nyt tulisi tupenrapinat monille, ja että nyt porukat pantaisiin kuriin. Mutta näitä mörköjä ei ollut paljon, ei ainakaan siinä maailmassa jossa elin. Nyt jälkeen päin en ollenkaan ihmetellyt sitä, että vuonna 2022 ylivoimainen enemmistö ryhtyi kannattamaan Natoa. Kyllä kansa tietää. Ja tiesi.

Kun tulin 1945 katsomaan tulevan kouluni penkinpainajaislauluja, jäi mieleeni heti näppärä veisu tulevasta matematiikan opettajastani "Pullasta":

"Pullan viikset on punaiset, kuin Tornin huipussa lippu, jalajallaa jalajalaveiveivei, kuin Tornin huipussa lippu".

Ja kadunvarren ihmisjoukko taputti ja hurrasi.

Samana vuonna kaverit opettivat minulle laulunväännöksen venäläisestä suosikkisävelmästä:

"Synkkä on yö, / hirton hetki kun Stalinille lyö, / Molotoffi vain sellissään syö / hapankaaliannostaan!".

Se oli meistä tosi hauska laulu.

Kyllähän Venäjä ja venäläisyys oli kaikessa läsnä vielä minun sukupolvelle. Opin jo lapsena venäläiset aakkoset, ja vanhoja karttoja oli hupaisaa lueskella. Tiesin, että lapsuuteni kotikatu Eirassa oli ennen Galitzinintie, kaupungin pääkirkko oli Nikolainkirkko, ja tuleva opinahjoni oli Keisarillinen Aleksanterin yliopisto.

Venäläinen musiikki ja muu kulttuuri oli yhä keskeistä, monet suositut laulut osattiin, jopa osittain venäjänkielellä. Saksalainen Sonja-laulu oli minulle varhaislapsuudestakin tuttu ja mieleinen. Venäjään liittyi yhtä aikaa pelko ja varovaisuus, mutta myöskin romanttinen salainen kiehtovuus - siis Venäjään ennen Neuvostoliittoa.

Poikana opin jo ruotsinkielisen juomalaulun väännelmän, joka tietysti piti ääntää hyvin venaläisittäin:

"Jag vill alltid vodka dricka, jag vill äta kaviar, jag vill älska russkij flicka, som är mej såå saaatans kär!".

Jo poikana tiesin ikivanhan venäläisen tarinan, joka niin hulppeasti itseironisoi venäläisyyttä:

"Asemalla tapasivat toisensa Ivan ja Aleksei. Kas kas, matkalle kuomaseni olet lähdössä, sanoi Ivan, ja jatkoi: Minnepä olet menossa? Siihen Aleksei: No Odessaanhan minä. Ivan miettimään hetkeksi, kunnes huudahti: Valehtelet, moukka! Sinä olet menossa Odessaan!".

No, niiden kanssa on tsuhnan elettävä tulevaisuudessakin. Mikäli tulevaisuutta tulee.