Helkavirret 5: Annikkainen, ja Kesti joka jatkoi matkaansa

"Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt". (Julius Krohn)

Kauppalaivureita kutsuttiin Suomessa nimellä 'kesti'. Sana tulee ruotsin sanasta 'gäst', 'vieras'. Samansukuinen on novgorodinvenäjäksi sana 'gost'. Kestien ja Turun naisten välillä tapahtui asioita, jotka herättivät tarpeen runoilla opetus- ja varotusvirren. Sellainen syntyikin, ja se levisi Inkeriin ja Karjalaan asti kymmeninä erilaisina muistinvaraisina versiona. Länsi-Suomessa niiden muisto kuitenkin oli jo hiipumassa modernimpien kiinnostuksenkohteitten paineessa.

1800-luvun alussa jopa Ritvalassa Annikaisen varotus- ja kostovirsi oli jäämässä unohduksiin. Siitä saatiin kokoonkerättynä vain sirpaleita. Mutta Inkerin suunnalla muistiin oli jäänyt enemmän. Niinpä rohkenen tässä koota palasista jonkinlaisen kokonaisuuden, jossa värillä merkitsen Ritvalan naisilta säilyneitä jaksoja.

Annikkainen siis neuvoi Turun neitoja varomaan kestien houkutuksia, ja kertoi miten hänen innostuksensa ulkomaisia ylellisyystavaroita kohtaan johti suureen pettymykseen. Niinpä hän katkerana sitten anoi myrskytuulen upottamaan mokoman miehenkuvatuksen laivoineen.

Annikaisen virsi - vapaa mukaelma

Annikkainen neito nuori istui Turun sillan päässä,

neuvoi Turun neitosia, kaitsi kaupungin kanoja:

Älköön tehkö tyttö toinen, kuin tein minä poloinen.

Kesän Kestiä lepytin, talven miestä taivuttelin.

Jo mun kerran Kesti petti, houkutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani, joi mun joulutynnyrini.

Minun pieni pellopaitan tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani tahtoi nuorta kauppamiestä.

Minun nuori kauppamiehen tahtoi mennä muille maille, muille maille vierahille.

Puhui purjehen sijahan, kantoi haahtehen kalunsa.

Tuo, Jumala, suuri tuuli, rakenna rajuinen ilma,

nosta pilvi luotehesta, toinen lännestä lähetä,

kaada laiva kallellensa, sysäele syrjällensä!

Kutti, kutti, Kestin kelmi, ei ole aina Annin vaipat, eikä Annin päänalaiset,

meren vaahto vaippanasi, meren tyrsky tyynynäsi, meren aalto pääsi alla!

Tämä railakas raivonpurkaus olisi tänäänkin otollinen lavan päältä lausuttuna!

(Kuvassa Hansa-kauppiaitten suosikkilaiva 1200-1300-luvuilta. Wikipedia).