lauantai 26. joulukuuta 2009

Dora Wahlroos palasi taiteen historiaan


Naisten vähäinen osuus luovan taiteen historiassa on ollut tutkijoille varsin moniselitteiseksi osoittautunut pulma. Tunnettuja naissäveltäjiä on vain muutamia, kirjailijoita sentään huomattavasti enemmän, mutta maalareita jälleen kovin vähän. Tokihan Helene Schjerfbeck on meillä nostettu kansakunnan kaapin päälle, ja hänen töittensä hinnannousua seurataan lehdistössä kuin formuloita ikään.

Schjerfbeckin asema kansallisena ikonina vakiintui sekin oikeastaan vasta sodan jälkeen, taiteilijan jo kuoltua. Keitä muita naistaiteilijoita meillä arvostetaan, keiden muiden töistä ollaan valmiit maksamaan paljon? Churberg, Wiik, Danielson? Ja kuitenkin heitä on ollut lukuisia, monia pidetty alkuvaiheissaan peräti lupaavina kykyinä.

No, tämä julkisuus- ja hintapohdinta vie meidät vain kauemmaksi itse asiasta - sehän on aivan oma ongelmansa ja aihepiirinsä, eikä sillä aina ole suoraa yhteyttä esimerkiksi taiteen laadun kanssa.

Hämeenlinnan taidemuseossa oli viime vuonna näytteillä kokoelma Dora Wahlroosin (1870-1947) töitä. Niistä paljastuu aivan ihastuttava taiteilija, joka kuitenkin vähitellen joutui syrjään taidemaailman keskiöstä, ja joka sitten elätti itseään myöhemmin niin väheksytyllä muotokuvamaalarin työllä.

Sääksmäen kannalta Dora Wahlroos on ollut sikäli merkittävä, että hän oli kihloissa Emil Wikströmin kanssa, maalasi Pariisissa kuvan Wikströmistä muuatta tunnettua työtään tekemässä, ja maalasi sitten vuosia myöhemmin, kihlauksen jo jäätyä menneisyyteen, rouva Alice Wikströmistä tunnetun komean muotokuvan.

Professori Riitta Konttinen on kirjoittanut Wahlroosista tutkielman (Dora Wahlroos, taiteilijatarina, Otava 2008), jossa teosten lisäksi analysoidaan taiteilijan elämää, ja etsitään syitä myös hänen syrjään joutumiselleen. Niitä Konttinen löytääkin useita.

Saattaa olla, että naistaiteilijoiden maineen palautuksessa korostetaan liikaakin sukupuolen merkitystä. Tokihan naisten oikeus korkeampaan opetukseen ja elämän täydelliseen itsehallintaan viivästyi jopa Suomessakin kiusallisen pitkään, ja ensimmäisiltä muurinmurtajilta vaadittiin “hankalan ämmän” sitkeyttä.

Suurempia syitä voisi ehkä kuitenkin hakea taiteilijoiden oman pään sisältä. Nopeasti vaihtuvat muotisuuntaukset ja modernismin läpimurto ei sopinut ainakaan Wahlroosille. Albert Edelfeltin ja Westerholmin edustaman realismin ja ulkoilmamaalauksen lisäksi pian muotiin tullut symbolismi vaikutti Doraan vain vähän, ja varsinaiset modernismin virtaukset eivät puhutelleet häntä juuri lainkaan. Wahlroos jäi henkisesti 1890-luvulle, nuoruutensa sädehtiviin vuosiin.

Turku muodosti tuolloin oman taidealueensa, eikä Wahlroos koskaan päässyt armottomien helsinkiläispiirien sisälle. Konttinen korostaa Wahlroosin ruotsinkielisyyttä, joka minusta kuitenkin tuntuu ennemminkin taiteilijan puolustautumiskeinolta. Jyrkässä ruotsinmielisyydessä hän saattoi löytää jotain sellaista turvallisuutta, joka muistutti olosuhteita taiteilijattaren nuoruusvuosina.

Neljäs syy Wahlroosin eristymiselle piili Konttisen mukaan hänen yksityiselämässään. Mainituksi tulee kuitenkin vain yksi tapaus, joka toki saattoi aiheuttaa jonkin verran laineita tekosäädyllisessä ankkalammikossa. Dora rakastui menestyvän taiteilijaystävättärensä Elin Danielsonin mieheen Italiassa, ja tuli aiheuttaneeksi tämän avioliitolle melkoisia seuraamuksia. Mutta näitäkin tarinoita taidemaailma oli ja on täynnänsä. Eniten onneton tapaus saattoi vaikuttaa Wahlroosiin itseensä. Hän jäi naimattomaksi, kuten niin moni ajan naistaiteilijoista, ja jäi tai jättäytyi syrjään taideseurapiirien glamourista.

Mutta iloitkaamme Dora Wahlroosin ihastuttavista nuoruudentöistä, samoinkuin monista oivaltavista muotokuvistakin, ja olkaamme kiitollisia Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoille, kun ne palauttivat yhden unohdetun mestaritaiteilijan jälleen tietoisuuteemme.

- - -

Otsikon alla on Doran omakuva, johon palaan pian. Sen nimi on "Innoitus", mutta tuo nimi ei kyllä kerro kuvasta kaikkea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti