Kummallisia aikoja 2 - M.A. ja minä

Minulla oli vuosina 1965-66 televisiossa kerran kuukaudessa esitetty show, johon halusi osallistua minulle silloin tuntematon M.A.Numminen laulullaan "Wovon man nicht sprechen kann". Selvää pilkkaa, ajattelin. Wittgenstein ja hänen Tractatuksensa olivat filosofiselle viiteryhmälleni peräti pyhä kirja. Sitä paitsi ankarana germanofiilinä epäilin, että taas tehdään anglopropagandaa saksankielisen kulttuurin ja natsismin rinnastamisella - laulu kun oli komeakaikuinen sotilasmarssi. En ottanut moista kummallisuutta ohjelmaani.

Monesti olen ollut väärässä, mutta harvoin näin perusteellisesti. Aloin ihailla tätä korkeasti sivistynyttä loistavaa monitaiteilijaa, joka osasi nauraa itselleenkin. Ja jos muille nauroi, teki sen vastustamattoman hellästi.

Vuonna 1966 Numminen teki ikivihreän tangonsa "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa". Radion korkeat neuvosherrat kielsivät laulun esittämisen, koska se heidän mielestään oli "eduskunnan vastainen ja alkoholimyönteinen".

Olen yrittänyt muistella, mikä kaikki tässä laulussa koettiin niin rivoksi. Avain löytyy jo ensimmäisestä säkeestä:

"Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Siis ei aviovaimon, tuskin virallisesti kihlatunkaan, vaan minkä lie promiskuiteettiin väljästi suhtautuvan luntun kanssa, ja paikka tuollaiseen käytökseen oli täysin sopimaton itsenäisen Suomen presidenttipatsaitten varjossa. Naikkonen oli kaiken lisäksi mieltynyt alkoholiin ja oli muutenkin eroottisesti aktiivinen, eli siis sellaista tasoa josta ei ollut soveliasta puhua muualla kuin hollituvassa.

Laulu oli myös selkeästi vasemmistolainen, johtuen siitä että vasemmistolaiset mainittiin erikseen, ja että heille osoitettiin juomaksi punaviini. Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset käsitettiin siis tasavertaisina, mikä luonnollisesti oli karkeaa kommunismia.

Numminen korostaa huolellisesti, että viini oli mietoa, mistä heti ymmärrettiin, että hän pilkkasi alkoholilainsäädäntöämme. "Sitten virkoin: Nyt haluan pidellä sinua. Hän suostui". Riettaus ja rivous tunkee joka sanasta, ja sitä vain korostaa Nummisen huolellinen varaus: "Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle". Juuri tämä ehdottoman selvä sopivaisuuden korostaminen tajuttiin piilomerkitykseltään päinvastaiseksi. Sano mitä sanot, mutta että sellaisen naisen kanssa, ja vielä kansallisen pyhäkön lähellä! Täytyyhän tämän olla pilkkaa!

Ahdasta oli tuona aikana. Kaiken aikaa kunnon kansalaiset joutuivat miettimään, mikä oli soveliasta, mikä taas ehkä mahdollisesti arveluttavaa. Rivien välejä tutkittiin, äänensävyjä arvioitiin - ja haa! sieltähän selvä vastaus löytyikin. M.A.Nummisen ääni oli kerrassaan sopimaton, se pilkkasi taidelaulajia ja koko kulttuuriamme, ja veti niitä samaan lokaan missä raaka rahvas niin röyhkeänä rypi.