Mainiolla filosofisella sarjakuvasivustolla Existential Comics on tällä tavoin alkava strippi:
Otin siitä esimerkiksi vain alun, loput kannattaa lukea sivustolta itseltään. Tässä Nietzsche pitää Epiktetosta ja Buddhaa täysinä idiootteina, koska he eivät masennu mahdollisesta häviämisestään lautapelissä. Se mitä Epiktetos sanoo viimeisessä ruudussa toi mieleeni muiston kaukaiselta 1970-luvulta.
Poikani olivat silloin pieniä, ja tein heille ja lähiperheelle useampiakin pelejä. Ainakin yhtä niistä pelataan kuulemma vieläkin. Sen nimi on "Poliittinen peli", ja se saattaa kirvottaa hauskoja hetkiä hyvänhenkisen porukan parissa. Omat kokemukseni muinaisuudesta tähdentävät myös peli-illan kohtuullista jalostamista viinin avulla.
Koska sosialismi oli 70-luvulla muotia, ja itsekin silloin sekaannuin sen lievimpään haaraan, yritin myös tehdä "Sosialistisen pelin". Siinä ei yritetä siis kahmia itselle etuisuuksia, pisteitä, rahaa tai asemaa toisten kustannuksella, vaan paras pelaaja olisi se joka eniten hyödyttää koko pelaavaa yhteisöä.
Heti kohta kävi ilmi, että uhrautuminen toisten hyväksi ei täytä näitä vaatimuksia. Stahanovilainen "työn sankari" voi olla toki hyvä esimerkki ja kannustaja muille, laiskemmille, mutta viimeisen päälle raataessaan hän ei hyödytä koko yhteisöä, kuten vaatimus olisi - kuuluuhan myös hän itse tähän yhteisöön.
Myöskään yhden kanssapelaajan auttaminen ei varsinaisesti tule kysymykseen. Siinähän saattaisi myös olla jonkinlaisen klikkiytymisen vaara. Sen sijaan oman pelimenestyksen jakaminen toisten kanssa olisi epäilemättä oikein, olipa sitten kysymys pisteistä tai muista hyödyistä, tai esimerkiksi joidenkin peliesteiden poistamisesta toisten tieltä.
Varsinaiseksi menestykseksi voisi laskea vaikkapa ennätyssuuren yhteisen pelihyödyn aikaansaaminen, olipa sitten kysymys yhteenlasketuista pisteistä tai vaikkapa peliajasta. Menestyksekäs peli edellyttää myös kaikkien osallistujien moraalisen tason korkeutta. Vapaamatkustajan ongelma olisi tällaisessa sosialistisessa pelissä hyvin suuri.
Jos yksi pelaaja onnistuu hankkimaan itselleen paljon hyötyä, nousee välittömästi esille kysymys siitä kuinka paljon hän on hyödyttänyt muita. Tässä suhteessa muiden pelaajien kateus tai piilevä ahneus saattaa romuttaa koko asetelman. Ei siis ole kovin hyödyllistä loistaa itse pelin suhteen, mutta yhtä huonoa on pelata tuloksettomasti. Tämä johtaa kovin helposti siihen, että peliä yritetäänkin pelata vain keskinkertaisesti, jottei tulisi sosiaalisia vaikeuksia. On lähdettävä siitä että kaikki muut pelaajat vahtivat sinua tarkoin, ja kyseenalaistavat vaikuttimesi herkästi. Jos pelisi lähtee loistavasti käyntiin, sinun on pienoinen pakko ryhtyä jarruttelemaan.
Eihän tämä tunnu ollenkaan mukavalta tavalta pelata. Samaa mieltä olivat kaikki sosialistiystäväni, ja niinpä sitten olikin aika ryhtyä kapitalistisoimaan pelisuunnitelmia sosiaalisen markkinatalouden suuntaan, jota tuolloin edusti innokkaasti kokoomus. Sosialismin rappeutuminen tällä peliteoriankin saralla oli selviö, ja kysymykseen tulikin rajoitettu voitontavoittelu. Siitä taas seurasi uusia riitoja, joten pelin teoriat - ja vähitellen koko sosialismi - jäivät omalta osaltani kyllä tähän.
Mutta palatakseni Epiktetoon ja Nietzschen peliin: on aivan mahdollista että pelaaja voi nauttia itse pelistä, aivan riippumatta siitä voittaako itse siinä vai häviääkö. Tässä meillä on uusi pulma ratkaistavaksi...
Minä olen sellainen pelaaja...
VastaaPoistaMonessa tapauksessa myös minä. Mutta jos pelaan yksin, ja kyseessä on todellisuuden simulaatio, turvaudun kyllä mielläni deus ex machinaan, jumaliin, tai käytännössä cheatteihin, jotta saisin aikaan mahdollisimman auvoisen yhdys- tai yhteiskunnan...
PoistaTämä oli hyvä!
VastaaPoistaTuossahan on useitakin kiinnostavia ulottuvuuksia. Ensinnäkin jos tavoitteena on sellainen yhteiskunnallinen "pelaaminen", joka hyödyttää parhaiten koko "pelaavaa yhteisöä", niin tosielämän kokemusten perusteella tällaista tavoitetta näyttäisi parhaiten edistävän yhteiskunta, jossa ihmisillä on mahdollisuudet "pelata" omaksi edukseen. Näyttäisi olevan niin, että yksityinen menestyksennälkä ruokkii myös yhteiskunnallista hyvää. Henkilökohtainen menestys kannusteena synnyttää sellaisia yksityisiä innovaatioita, jotka pitkällä - ja usein aika lyhyelläkin - tähtäimellä hyödyttävät myös koko yhteisöä.
Mutta toisaalta on niinkin, että lautapelin ja yhteiskunnan lainalaisuudet ovat erilaiset. Esimerkiksi pokeri on aika lailla leniniläisen taloustieteen mukainen peli. Pokerissa nimittäin on tietty määrä pelimerkkejä, eivätkä ne lisäänny pelin myötä. Yhden voitto on toisen täysimääräinen tappio. Äärivasemmistolaiset usein kuvittelevat, että yhteiskunta olisi pokerin kaltainen peli, jossa on tietty staattinen määrä pelimerkkejä, joiden epätasainen jakautuminen on yhteiskunnallinen perusongelma. Nämä ajattelijat eivät kuitenkaan huomaa, että avoin ja vapaa yhteiskunta on itse asiassa peli, jossa peli itsessään synnyttää uusia pelimerkkejä ja yksityinen halu kasvattaa omaa pelikassaansa kasvattaa myös koko pelaajayhteisön pelimerkkien määrää.
Lautapeliä on vaikea saada yhteiskunnan peiliksi sikälikään, että pelillä on yleensä muuttumattomat säännöt, joiden mukaan pelataan. Yhteiskunnassa sitä vastoin säännöt muuttuvat pelin myötä. Jos yksityinen voitontavoittelu on sallittua, keksii joku aina jotain yllättävää ja uutta, joka muuttaakin koko pelin luonnetta.
Marxin, Hegelin ja muiden historianfilosofien perusongelma on siinä, että he tekevät johtopäätöksiä tulevaisuudesta tähänastisen kehityksen perusteella. Se ei onnistu, koska innovaatioiden logiikkaa ei voi ennustaa. Koko ajan keksitään jotain uutta ja yllättävää, joka muuttaa yhteiskunnan kehitystä. Ennustamattomuuden voi poistaa vain sosialistisella diktatuurilla ja suunnitelmataloudella, mutta se taas johtaa väkisinkin yhteiskunnan henkisten voimavarojen vajaakäyttöön, kun yksityinen kekseliäisyys tukahtuu.
Jos pelataan Monopolia, ja minä saan Erottajalle hotellin, otan tietysti sinne joutuvalta kaikki rahat ja omaisuuden, mutta lupaan heille luxus-sviitit ja ilmaiset ateriat. Mutta mielenkiintoiseksi Monopoli muuttuu kun sitä pelataan kahdella tai kolmella eri maassa tehdyllä laudalla ja niiden rahoilla. Kullakin laudalla on oma pankkiiri, joka voi muuttaa sääntöjä tietyissä rajoissa, mm. oman valuutan vaihtoarvoa. Erilaiset kokeilut muinoin eivät olleet hullumpia, mutta edellyttävät osallistujilta tietoa - ja taskulaskimia!
Poista