Yhden päivän muisti 2

(...jatkoa)

Jorma, paperitehtaan insinööri, oli aamulla lähtenyt kaupungille kävelemään. Hänellä oli outo tunne, jotenkin epämääräinen ajatus siitä, että edellisen päivän muistoissa jokin on vialla. Oliko hän ollut klubilla liian pitkään? Ei, silloin olisi päässä tuntunut aivan erilaiselta. Pääkadun kauppaliikkeiden ikkunoissa oli reklaameja uusista houkuttelevista kodinkoneista kuten kylmäkaapeista ja kuvaradioista, ja näkyipä jossain myös ennakkomainoksia olympiakisoista, jotka järjestettäisiin Helsingissä ensi vuonna.

Kaupungintalon kulmalla oli kirjasto, ja sinne Jorma meni keskustelukumppanin toivossa. Samalla voisi myös vilkaista viime aikojen sanomalehtiä. Lehtihuoneessa oli vain muuan vanha mies, joka luki ohutta paikallislehteä. Jorma ei tuntenut häntä, eikä arvannut lähteä keskustelemaankaan. Lehtihyllyssä näytti olevan vain yksi lehti, tämän lauantaipäivän Hämeen Sanomat. Kirjastonhoitaja ilmoitti etteivät Helsingin lehdet vielä ole tulleet, eikä Aamulehtikään. Jorma kyseli vanhempia lehtiä, mutta rouva tiskin takana kertoi vähän hämillisenä ettei hän ole mistään löytänyt sellaisia.

Ihan kuin edellisiä päiviä ei olisi ollutkaan, mietti Jorma, ja päätti palata kotiin. Ulko-ovella häntä vastaan kiirehti Kirsti-vaimo, joka kertoi että radiosta tulee kummallista ohjelmaa.

                                           *

Matti oli ehtinyt naapuritalon Makkosille juuri samaan aikaan, kun sisältä alkoi kuulua hirmuista huutoa. Hän koputti oveen, ja sen avasi hänelle aivan tuntematon mies. Tämä oli aivan punainen kasvoiltaan, ja toisteli joitakin ulkomaankielisiä sanoja. Miehen perässä ovelle tuli nainen, joka huiteli miestä luudanvarrella. Miesparka puolustautui ja soperteli jotain josta ei saanut tolkkua.

Nainen oli tutun näköinen, Matti arveli, ja aikoi kysyä mistä oikein oli kysymys. Mutta nainen ehätti ensin: ”Kun heräsin aamupäivällä, tuo ventovieras mies kuorsasi vieressäni! Mistä lienee tänne tullutkaan?”

Matti kysyi: ”Missä sinun miehesi sitten on? Onko hän lähtenyt jonnekin?”

”No kun minä en sitä muista… Mutta ei tuo voi minun mieheni olla, mikä lienee maankiertolainen! Ja vielä venättä solkkaa!”

Samassa Matti huomasi tuvassa pienen pojan joka itki katkerasti. ”Missä minun siukku on? Ei ole Katria missään…”

Nyt alkoi Matistakin tuntua että tässä maailmassa oli jotain perustavan laatuista vikaa. Hän istahti pöydän ääreen ja viittoi muitakin istumaan. Matti kääntyi miehen puoleen, näytti isolla eleellä itseään ja sanoi: ”Matti! M a t t i!”. Sitten hän osoitti miestä kysyvästi. Mies tuntui ymmärtävän ja sanoi: ”Vasili… Vasili Ivanovitš…”

Sitten Matti kysyi naiselta nimeä. Tämä tuimistuneena tokaisi: ”No Elma tietysti! Makkosen Elma!”. ”Entä tuo poika, sinunko poikasi?”, Matti siihen ovelasti. ”No tietenkin on minun, hän on… tuota… no mikä sinun nimesi olikaan?”, Elma kysyi pojalta.

”Aleksi. Aleksihan mie olen… Missä Katri?”, poika nyyhkäisi.

                                             *

Toimittaja Korvenoja meni uutishuoneeseen, jossa kaukokirjoitin yhä raksutteli paperia. Pari muutakin toimittajaa huoneessa oli, ja he repäisivät paperiliuskoja irti koneesta. ”Nyt on maailma mennyt ihan sekaisin!” huusi toinen heistä, Pikku-Pauliksi Korvenojan muistin mukaan kutsuttu vanha pyöreä mies. ”Kaikkialta tulee tietoja joiden mukaan ihmisten muistista on yleisesti pyyhkiytynyt pois kokonaisia päiviä! Niin on meiltäkin, puhuttiin siitä juuri!”.

Korvenoja murahti: ”Siltä minustakin tuntuu. Sitäpaitsi en ole mistään löytänyt eilisiä tai edes vanhoja lehtiä, en muuta kuin tämän!”. Hän heilautti kädessään olevaa Uutta Suomea, ja näytti sen päiväystä: Lauantai huhtikuun 1. päivä 1939. 

Toimittajat kertoivat lisää uutisia. Saksasta on tullut tietoja, että kaikki yhteydet meren taakse tuntuvat olevan poikki, ja että Englantiinkin yhteydet ovat katkonaisia. Ruotsista tuli huvittavasti kirjoitettu tarina siitä miten joku professori oli kivenkovaan väittänyt että juuri sairaalaan viety nuori keisari ei voinut olla Aleksei, sillä hänen väittämänsä mukaan tämä oli murhattu jo poikana. 

Korvenoja ryntäsi tietosanakirjahyllyn luo. ”A… Aleksei, Venäjän perintöruhtinas, Nikolai II:n ja…” 

Sitten hän otti osan 10, Työehtosopimus - Öölanti… Painettu 1919. Venäjä… Venäjä… ”Vuonna 1918 olot muuttuivat epävakaiksi… Lopulta valkoiset joukot saavuttivat ylivallan, ja keisarikunta perustettiin uudelleen, nyt perustuslaillisena monarkiana…”

Aleksei sen keisarin nimi on, 35-vuotias, ja nyt sairaalassa, Korvenoja mietti. Mitenkä tuo kaikki on jotenkin pudonnut mielestä? Hänen ajatuksensa keskeytyi, sillä Nuorteva, Ollin nimellä yleisön paremmin tuntema pakinoitsija ryntäsi uutishuoneeseen paperiliuska kädessään. Näytti Korvenojalle otsikkoa. Siinä luki: Mustapartainen kaukonäkijä. 

                                              *

(Jatkuu)

Yhden päivän muisti 1

YHDEN PÄIVÄN MUISTI (1)

Matti havahti kiikkustuolistaan. Mietti vähän otsa rypyssä, käännähti sitten kohti keittiötä ja sanoi:

”Kuulehan Liisa, muistatkos sinä mitä eilen teit?”

”No mitä siinä kyselet, täällä me kai eilenkin elettiin!”, Liisa vastasi.

”No niin kai”, Matti huokasi, mietti hetken vielä, ja katsoi ikkunaan. ”Mutta muistatkos kenen talo se tuolla metsän reunassa on?”

Liisa tuli kammarin puolelle. ”No eivätkös ne Makkoset siinä… Vai mikä niiden nimi on…”

”Makkoset…”, toisti Matti, ”Makkoset hyvinkin… Mutta eikös tässä oltu naapureina jo pitkään? Muistatkos sinä niitä Makkosia? Montako niitä lienee tuolla talossa? Onkohan kakaroitakin?”

”Lopeta tuo kysyminen…”, Liisa parahti, ja alkoi itkeä. ”Olethan jo vallan vanhaksi tullut, et mitään enää muistakaan.”

”Mitenkäs se sinun laitasi sitten on? Muistatkos itse paremmin?”, Matti murahti.

Liisa alkoi itkeä yhä kovemmin.

Matti nousi kiikusta ja sanoi: ”Taidanpa lähteä käymään tuon Makkosen juttusilla!”

”Et varmanakaan lähde!”, huusi Liisa siihen. ”Saavat tietää että meistä höppänöitä on tullut…”

Mutta Mattipa puki palttoon ylle ja lähti.

                                          *

Kirsti huokasi tyytyväisenä. Vauva nukkui kylläisenä puhtaissa vaipoissaan. Vanhat vaipat oli huuhdeltu ja nyt ne likosivat pesuvadissa. Kirsti katseli ympärilleen. Koti oli siistissä kunnossa. Kaapeissa olivat kaikki vaatteet ja vaipatkin siisteissä pinoissa, tiskipöytä kiilsi puhtauttaan, ja astiat olivat puhtaina astiakaapissa. Kunhan Jorma tulee kotiin, aletaan valmistaa ruokaa.

Hiukan Kirstiä mietitytti tämä kodin hyvä järjestys. Hän tiesi kyllä tarkoin mitä kaapeissa oli, mutta ei muistanut milloin hän ne oli järjestänyt. 

Mutta hyvinhän asiat olivat silti, Kirsti tuumasi, ja avasi radion.

                                           *

Toimittaja Korvenoja istui Uuden Suomen toimituksessa Vanhan kirkon puiston vierellä. Uutishuoneesta kuului kaukokirjoittimen ratina, ja Korvenoja katseli päivän lehteä. ”Lauantaina huhtikuun 1. päivänä”, sen otsikossa luki. ”Keisari on viety sairaalaan”, kirkui isoin otsikko. Sairaalloinenhan keisari onkin ollut, Korvenoja mietti, mutta hän ei tarkoin muistanut miten. Merkillistä, ettei hän myöskään muistanut kirjoittaneensa yhtään lehden jutuista, ei vaikka hän luki huolella läpi palstan toisensa jälkeen.

Käytävällä leijui tuttu piipuntuoksu. Sen keskeltä tallusteli ovelle Väinö Nuorteva, lehden kuuluisa pakinoitsija. Hän katsoi ilkikurisen näköisenä Korvenojaa, ja sanoi: ”Kaukokatsoja… Kuvaradio… Mitä se Fernseher oikein olisi suomeksi?”

Korvenoja mutisi: ”Telegraafi… Voisiko se olla televiisori?”. ”Suomea sen pitää olla!”, tokaisi Nuorteva, ja poistui. Korvenoja huikkasi perään: ”Pane Mustapartainen asialle!”

                                            *

 (Jatkuu)

Gunvor-täti. Varhaislapsuuden muisto osoittautui todeksi.

Isovanhemmat, heidän lapsensa, kaksi lapsenlasta, sekä mystinen Gunvor-täti oikealla. Foto Niilo Rydman 1939

Varhaislapsuuteni kesiä 1937-39 vietettiin isoisän vuokraamalla Sjötorp-nimisellä merenrantahuvilalla jossain kaukana Helsingin itäpuolella, Herttoniemessä tai sen takana kai. Isäni otti tuolloin melkoisen määrän väridioja ja mustavalkokuvia noista auvoisista, lämpimistä ja sukurakkaista ajoista. Niitä olen katsellut lapsesta asti, ja ne ovat vahvistaneet omalta osaltaan varhaislapsuuteni muistikuvia.

Mutta niiden ulkopuolelta minulle jäi joitakin muistikuvia, jotka eivät saaneet seuraavien vuosikymmenten aikana minkäänlaista vahvistusta. Kun nyt kymmenen viime vuoden jälkeen olen perannut valtavaa kuvamäärää noilta ihanilta ja optimistisilta ajoilta, olen kiinnittänyt huomiota erääseen nuorehkoon naiseen, joka vilahtaa silloin tällöin mukana ryhmäkuvissa. Minulle tuli heti mieleen muistikuva tädistä, jonka perässä marssin pyöreän kukkaistutuksen ympäri laulaen Porilaisten marssia. Hänen nimensäkin palasi heti mieleen: Gunvor-täti, Tant Gunvor.

Olin kysellyt isältänikin joskus tästä tädistä, mutta ei hän sellaista muistanut. Äitini varmaan olisi, jos olisin sitä kysynyt hänen eläessään. Mutta muisto tästä täti Gunvorista yhdistyi pian mielessäni siihen tuntemattomaan naiseen joka vilahteli vanhoissa kuvissa. Ja yllättäen sain pari päivää sitten vahvistuksen tälle muistolle, joka siis on syntynyt kauan ennen 3-vuotispäivääni.

Lähetin nimittäin vanhoja perhekuvia serkulleni Beritille, ja mainitsin ryhmäkuvan naisesta ja epämääräisestä varhaislapsuuden muistostani. Ja vastaus tuli heti: nainen oli Gunvor D., serkkuni kummitäti! Sukunimen kautta tuli sitten oivalluksia eräistä vanhemmista kuvista, komeista autoista ja varhaisista autoharrastajista. Mutta niiden lopullinen selvittäminen vie vielä aikaa, jota minulla ei välttämättä enää ole.

Kävipä sitten selville, että reippaasti alle 3-vuotiaskin saattaa muistaa asioita, jotka siis ilman myöhempiä vahvistuksia ovat erillisinä ja autonomisina syöpyneet pysyvästi lapsen mieleen.

Tämä minua kaksi vuotta nuorempi ja minun suuresti ihailemani serkkutyttö oli muuten keskeinen tekijä sille varmalle vakaumukselleni, joka pysyi minulla nelivuotiaaksi asti, että naisten kanssa puhutaan ruotsiksi, ja miesten kanssa suomeksi. Sukupuolilla oli siis niille ominaiset kielet.

Isoäitini ei koskaan oppinut kunnolla suomea, ja nuorin tätini ja serkkutyttöni äiti oli tiukasti ruotsinkielinen. Talvisotaa olimme paossa juuri heidän luonaan, kaukana kaukana Helsingin ulkopuolella Grankullassa eli Kauniaisissa asti. Isä oli rintamalla, ja isoisä kävi perhettä katsomassa silloin kun ehti. Isoisä puhui minulle suomea, ja koko naislauman kanssa ruotsia. Itse olin oppinut molemmat kielet suunnilleen samanaikaisesti, joten asetelma oli siis aivan selvä.

Kun sitten kesken sodan kauheuksia minulle syntyi pikkusisko, minä kertoman mukaan siis puhuin ruotsia hänenkin kanssaan; tosin hänen ruotsinsa oli hiukan vaikeasti ymmärrettävää. Tässä on pari kuvaa, joihin olen lisännyt vähän asiaa selventäviä puhekuplia.

Berit-serkku puhuu ilmiselvästi ruotsia! Foto Niilo Rydman 1939

Foto Niilo Rydman 1940

Theseuksen laiva, ja muita paradokseja

Pälkäneen rauniokirkkoa ei saa edes kattaa, koska Museovirasto rakastaa raunioita

Välillä on ihan pakko kehua, niin outoa käytöstä kuin se hämäläiselle onkin. Mutta suomalaisessa Wikipediassa on joukko aivan erinomaisia artikkeleita esimerkiksi argumentointivirheistä tai paradokseista, kuten vaikkapa Theseuksen laivasta. Tämän tarusankarin laivaa näet kunnioitettiin niin suuresti, että sitä Plutarkhoksen kertoman mukaan säilytettiin Ateenan satamassa muistomerkkinä. Kun sen lankut tulivat vanhoiksi, ne aina korvattiin uusilla. Lopulta laivassa ei ollut yhtään alkuperäistä osaa. Oliko se siis vieläkin Theseuksen laiva?

Muita samanlaisia paradokseja oli Herakleitoksen joki, "johon ei voinut astua kahta kertaa", tai Isoisän kirves, "johon isäni teki uuden varren ja minä uuden terän". Entä ihminen itse, jonka solut kuolevat ja uusiutuvat niin, ettei hänessä loppujen lopuksi ole yhtään alkuperäistä osasta. Onko hän siis enää sama ihminenkään?

Näihin paradokseihin voitaisiin lisätä vaikkapa Dresdenin Frauenkirche, joka rakennettiin uudestaan, vieläpä siten että käytettiin niin paljon vanhoja osia kuin mahdollista.

Tämäntyyppinen paradoksi on paljon muutakin kuin teoreettista aivoleikittelyä, sillä kulttuuriperinnöstä riippuen se voi johtaa hyvin erilaisiin päätöksiin kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Pälkäneen rauniokirkon kohtalo on kuvaava Suomen museaaliselle ajattelulle. 127 vuotta ovat sen muurit seisseet virttymässä ilman katon suojaa, eikä Museovirasto ole vieläkään hyväksynyt minkäänlaisia kattamissuunnitelmia, ei edes lasikatolla. Samanikäinen sisarkirkko Sääksmäessä rakennettiin palon jälkeen vuonna 1930 uudelleen, tosin muurinsisäisin betonirakentein, ja Tyrvään P. Olavin kirkko on seissyt tuhopolton jälkeen uudistettuna jo 8 vuotta. Museoviraston omituinen kanta pitää raunioista kiinni perustuu ilmeisesti "Isän kirves" -paradoksin omaperäiseen tulkintaan.

Toinen asennoituminen on japanilaisilla. Siteeraan suoraan Wikipedian artikkelia:

Identiteetin ja muutoksen ymmärtäminen saattaa poiketa eri kulttuureissa niin, ettei Theseuksen laivaa välttämättä nähdä kaikkialla paradoksina. Douglas Adams kertoo kirjassaan Last Chance to See (1990) seuraavan anekdootin Japanista:

»Muistan, kuinka kerran Japanissa, kun olin ollut katsomassa Kinkaku-ji -temppeliä Kiotossa, olin jotakuinkin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin se oli selvinnyt ajan kulumisesta, sillä se oli rakennettu alun perin neljännellätoista vuosisadalla. Minulle kerrottiin, ettei se ollut säilynyt lainkaan hyvin, koska se oli tosiasiassa palanut maan tasalle kahdesti tällä vuosisadalla. ”Eli se ei ole alkuperäinen rakennus?”, kysyin japanilaiselta oppaaltani.
”Tietysti se on”, hän väitti, yllättyneenä kysymyksestäni.
”Mutta se on palanut maan tasalle?”
”Kyllä.”
”Kahdesti.”
”Monesti.”
”Ja rakennettu uudelleen.”
”Tietysti. Se on merkittävä ja historiallinen rakennus.”
”Jossa on kokonaan uudet rakennusaineet.”
”Tietysti. Se paloi maan tasalle.”
”Joten kuinka se voi olla sama rakennus?”
”Se on aina sama rakennus.”
Minun oli pakko myöntää itselleni, että tämä oli itse asiassa täysin rationaalinen näkökulma. [...] Rakennuksen idea, sen tarkoitus, sen suunnitelma, ovat kaikki muuttumattomia ja muodostavat rakennuksen olemuksen. Alkuperäisten rakentajien tarkoitus säilyy. Puu, jolla suunnitelma toteutetaan, lahoaa ja korvataan tarvittaessa. Liiallisen huomion kiinnittäminen alkuperäisiin rakennusaineisiin [...] johtaa epäonnistumiseen siinä, että näkisi elävän rakennuksen itsessään.»

Korjattavaa riittää saduissa ja lauluissakin

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota kielenkäyttöön ja sen vääriä tai virheellisiä mielteitä tuottaviin sanoihin. Kuin pikkulapset ikään on ihmetelty voiko nainen olla puhe-, sähkö- tai lautamiehenä tai kirkkoherrana. Tuomiokapituli on toistaiseksi säästynyt validina ilmaisuna, sillä tuomioitahan se jakelee väärin toimineille papeille.

Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt koko joukko lauluja, satuja tai animaatioelokuvia, jotka antavat lapsille ja aikuisillekin harhaan johtavia käsityksiä esimerkiksi luonnosta tai eläimistä. Olisikin pikaisesti ryhdyttävä toimenpiteisiin tällaisten korjaamiseksi nykyvalistuneen aikamme standardien mukaiseksi.


1. Myyrä
Suosittu tšekkiläinen satuhahmo Myyrä sai milloin housut, milloin auton tai jotain muuta. Mutta kuvassa on ilmiselvästi aivan toiseen eläinkunnan haaran edustaja, ei mikään jyrsijä vaan hyönteissyöjä jota valistumaton kansa muinoin kutsui maamyyräksi. Kielitoimisto suosittelee ehdottomasti tuon nimen korvaamista kontiaisella, joka on varta vasten keksitty tätä maan sisällä puuhailevaa eläintä tarkoittamaan. Siispä ehdottomasti: "Kuinka kontiainen sai housut"! 



2. Ristilukki
Sibeliuksen suosittu Laulu Ristilukista on edellisen tavoin hyvin harhaanjohtava. Laulussa tarkoitetaan eläintä nimeltä Ristihämähäkki, joka ei ole edes sukua lukeille. Laulussa väitetään harhaanjohtavasti jopa että "lukki niin suuri ja musta kuin yö"! Laulun sanoitusta on siis ehdottomasti korjattava tältä osin muotoon "ristihämähäkki suuri ja musta kuin yö"!



3. Tuuli
Tunnetussa laulussa "Niin kaunis on maa" väitetään että "vain metsässä tuulee". On aiheellisesti huomautettu, että jos metsässä tuulee, niin muualla myös! Esimerkiksi järvellä voi hyvinkin tuulla, mutta viereisessä metsässä ei välttämättä ollenkaan. Olisi siis korjattava että "vain järvellä tuulee"! Tekijä on yrittänyt huomauttaa että tällainen saattaisi vihjaista jostakin tulevasta onnettomuudesta siellä järvellä, ja että "metsässä tuulee" antaisi jonkinlaisen myyttisen kuvan salaperäisyydestä. Valistuneen mielipiteen mukaan kohta on joko korjattava luonnolliseksi tai jätettävä kokonaan pois.

4. Käki
Tunnetussa laulussa kerrotaan, miten muka "kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistäin". Nyt on vain niin ikävästi, että naaraskäki ei kuku, uros vain. Sana sulho olisi siis korvattava sanalla "naaraansa", tai mieluiten "partnerinsa", jolloin otetaan myös huomioon vaihtoehtoinen parisuhde jossa molemmat osapuolet kukkuvat.

Jalon Ihmisen pitää huolestua

MTV:llä pn menossa varsin hyvä paneelihupailu "Pitääkö olla huolissaan". Se eroaa muista siinä ettei kukaan huuda, juontaja ei häpeile älyään eikä empatiaansa, ja kirjailijat, Hotakainen etunenässä ovat hyvällä kirjallisella tasolla.

Mutta vakavasti ajatteleva, itseään tietorikkaana ja syvällisenä pitävä ihminen kyllä huolestuu siitä, että kovin keveästi välillä ollaan huolestumatta asioista. Kyllä maailma kuulkaa on nyt jo sellainen, että lähes kaikki huolestuttaa. Ja sekin huolestuttaa että niin monet suhtautuvat anteeksiantamattoman keveästi huolestumiseen.

Huolestumisen ytimessä on se, että omasta itsestä ei niinkään huolestuta, vaan muista. Mitä sitä itsestään huolestuisi, sitähän on tiedoiltaan, ymmärryskyvyltään ja moraaliltaan sentään vahva, suorastaan esikuvallinen. Näin ollen on myös olennaista, että tämä asianhaara tuodaan kunnolla kaikkien näkyville.

Keskiajalla Euroopassa liikkui flagellantteja eli itsensäruoskijoita, jotka olivat järkyttyneitä omasta ja maailman syntisyydestä, ja yrittivät näin toisten puolesta kärsien olla esikuvallisia, ja ehkä pelastaa maailmankin. Nykyään ollaan käytännöllisempiä, ja kohdistetaan ruoskaniskuja nimenomaan muihin synnintekijöihin. Oma moraalinen ylemmyys tekee tämän toiminnan jaloksi ja vastuulliseksi, ja se tuottaa myös ansaittua pyhityksentunnetta tekijälleen.

Ei ole loppua niillä tavoilla joilla muut ihmiset voivat syntisyyttään harjoittaa. He tekevät syntiä sanoin ja teoin, ilmein ja ajatuksin. He käyttävät sopimattomiksi katsottavia sanoja ja käsitteitä - näitä on listattu sata- elleipä jo tuhatmäärin. Vähemmän tärkeää on yrittää ymmärtää miten he mieltävät sanojen merkityksen ja sisällön, sillä jo niiden käyttäminen osoittaa moraalista vajavaisuutta, elleipä suorastaan rikoksellista mielenlaatua.

Nämä sanalliset ja muutkin synnit on kohdattava kahdella tavalla. Ensin ne on tuotava julkisiksi loukkaantumalla. Jalo altruistinen moralisti loukkaantuu nimenomaan toisten puolesta, joskus jopa varmuuden vuoksi täsmentämättä kohdettaan. Loukkaantumaan ja uhriutumaan opetettu väki osaa nopeasti nähdä sorretun vähemmistöasemansa, ja ellei osaa, heitä on siinä autettava. Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö siitä riittävästi pohtimalla pystyisi tislaamaan paheksumisen aihetta. Muuan vihreitten kellokkaista vaatii Stockmannia lopettamaan "hullut päivänsä" hulluja loukkaavina, ja onpa lasten muinoin suosimat näennäisen viattomat intiaanipäähineetkin jo todettu rasistisiksi ja loukkaaviksi.

Seuraava aste on toimiminen syntisten sanojen ja tekojen täydelliseksi estämiseksi. Se tapahtuu sensuurin, lakisovellusten ja eristämisen avulla. Perusteina olevia termejä kuten rasismi, populismi tai vihapuhe ei pidä missään tapauksessa määritellä tarkoin, sillä sellainen johtaisi helposti erilaisiin poikkeuksiin ja holtittomaan ajatustoimintaan. Riittää, kun Oikeassa Oleva Moraalinvartija nimeää jonkin toiminnan rasistiseksi tai vihapuheeksi. Näin pysytään helpommin oikealla tiellä.

Orwellin autuaallinen utopia uuspuheineen ja jokaista tarkkailevine isoveljineen on niin lähellä, mutta silti vielä kiusallisen kaukana. Lohduttautukaamme me kaikki Oikeamieliset sillä, että jo ainakin yhdessä maassa tuolla Kauko-Idässä on jo päästy innostuttavan lähelle onnen ja solidaarisuuden kaukaista mutta hartaasti odotettua onnentilaa.

Synnin palkka on kuolema. Muistakaa se, huolettomat.

Muistokivi. Vanitatum vanitas

Arkeologit kaivoivat kerran esiin tällaisen muistokiven. Löytöpaikasta ei enää ole varmaa tietoa, mutta arvellaan että eteläisestä Suomesta. Siihen johti arvelu siitä, että kiveen kaiverrettu, nyt enää katkelmallisesti näkyvä teksti olisi suomea. Muitakin kieliä on ehdotettu, ja ruotsiakin teksti voisi olla eräiden tutkijoiden mielestä.

Alimmat neljä riviä ovat tuntuneet helpoimmilta avata, ainakin suomenkielelle. Yleisimmin hyväksytyn tulkinnan mukaan teksti olisi seuraava:

H[äne]N N[im]ENS[ä]
S[äi]LY[y] IK[ui]SE[st]I
[jo]KA [i]KI[sen] tai KA[ik]KI[en]
[i]HM[i]ST[en] MI[ele]SS[ä].



Keskellä olevia kahta riviä on tulkittu hyvin monin tavoin. Kaksi useimmin mainittua kuuluvat seuraavasti:

aSUinpaikAt / soRTAvala ViiaLA, tai
SUuri jA / veRTAaansA VailLA

Harmittavaa kyllä itse nimestä ei ole päästy selville. Oletetaan että kaksi ylintä riviä kuuluisi nimelle, eikä esimerkiksi ilmaisulle "rAkkAuteS / KansaAn" tai jollekin muulle sen kaltaiselle. Ylemmän rivin nimeksi on ehdotettu mm. "Amadeus" tai "Sakarias", mutta alempi rivi on lähes mahdoton tulkita. Sen vuoksi on lähdetty tietokoneen avustuksella etsimään mahdollista sukunimeä Amadeukselle tai Sakariaalle tai muillekin. Sukunimeksi on ehdotettu kaikenlaista Keckmanista ja Kuuselasta Kallenkallelaan. Jos osuma joskus on tullutkin, on ollut helppoa todeta että nimetyksi tulleilla henkilöillä ei ole ollut mitään edellytyksiä tällaisen muistokiven saamiseen.

Ellei jotain aivan yllättävää putkahda esiin, voimme vain valittaen todeta kiveen hakatun tekstin olevan väärässä. Kiven sai epäilemättä ansiokas henkilö, mutta hänen ansionsa ovat aikojen mukana haihtuneet ihmisten mielistä. Näinhän se on. Kaikki katoaa. Turhuuksien turhuus. Vanitatum vanitas.