1930-luvun lopun paratiisimaiset kesät

1930-luvun lopun kesiä on meillä kirjallisuudessa ylistetty monin tavoin. Sitä on yritetty selittää henkilöhistoriallisilla syillä. Kun Viipuria ylistettiin hauskaksi ja nuorekkaaksi kaupungiksi, huomautettiin kuivasti, että muistelijat olivat juuri silloin sotia ennen itse nuoria ja elivät nuorten tavoin. Mutta kyllähän objektiivisiakin syitä oli.

Elintaso oli noussut valtavasti. Maa oli rauhoittunut Lapuan liikkeen ja suuren laman jälkeen. Helsingin olympialaiset 1940 olivat ovella. Uljas stadion oli jo valmis. Jokapäiväinen käyttötekniikka oli kehittynyt pitkälle, ja televisiokin teki jo melkein tuloaan. Elettiin modernissa maailmassa, ja tie näytti olevan auki vielä paremmalle tulevaisuudelle.

Ja herrasväki vietti sukurakkaita kesiään huviloillaan. Isoisäni oli toki menettänyt kauniin huvilansa Villingissä, puutarhoineen ja puistoineen, juuri laman aikana. Mutta vuokrattavia huviloita riitti. Kesät 1937-39 vietimme Sjötorp-nimisessä huvilassa Herttoniemen rannalla. En tosin ole löytänyt sen tarkkaa sijaintia, mutta kaunis se pitsihuvila oli, lähellä jotain siltaa. Oli hiekkarantaa, puutarhakäytävät oli reunustettu jättiläisnäkinkengin, oranssina ja punaisena kukkiva krassi peitti fasaadia, ja marjapensaita oli paljon. Soutu- ja moottoriveneitä oli laituriin kiinnitettyinä.

Kuvat ovat kesältä 1939, isäni ottamia väridioja. Huolellisella käsittelyllä niihin voisi vielä palauttaa väriloistoa.
Äiti tietää jo olevansa raskaana. Hän vajoaa syviin mietteisiin, ja tuo kuuluisa salaperäinen katse alta kulmien viipyy kasvoilla usein. Tulossa on minulle pikkusisko joskus vuodenvaihteen jälkeen olympiavuoden tammikuussa -40. Isäni siskolle ja serkkutytölle oli syntynyt esikoinen, samoin äitini sisarelle. Isovanhemmat olivat vielä hyvässä kunnossa, vaikka lähestyivätkin jo kuudenkymmenen kohtalokasta rajaa. Ja meillä oli jo valmiina uusi koti kauniissa Eirassa, jonne kesän lopulla muutettaisiin. Nämä 30-luvun lopun kesät tuntuivat olleen perheelle paratiisimaisen onnellista aikaa.

Vain harvat osasivat kuitenkaan arvata, kuinka kohtalokkaasti ja raa'asti elämä tulisi muuttumaan jo muutaman kuukauden kuluttua. Menetykset tulisivat olemaan raskaita lähisuvullekin.

Painajaismaisten sotavuosien jälkeen kesti kauan, ennenkuin elintaso oli palannut rauhan vuosien tasolle. Yhteiskunnallinen kiehunta jatkui sitten kiivaana aina 1970-luvulle asti. Maaltapako autioitti kyliä, talonpoikainen Suomi muuttui teolliseksi, eikä nk. herrasväen sukurakas huvilaelämä enää ollut kovin mahdollista. Viipuri, Käkisalmi, Sortavala ja maan kaakkoinen osa oli menetetty ikuiselle ja armottomalle viholliselle.

Maailma oli muuttunut kylmemmäksi ja kovemmaksi. Suurvaltojen välinen kauhun tasapaino horjui ja natisi, ja pelko vielä pahemmista tuhoista oli tullut jäädäkseen. Kahtia jakautunut maailma oli pelottava paikka.

1950-luvun nuorelle aikuiselle, minulle, ikkunoiden avaaminen Eurooppaan ja maailmaan oli vielä hetken verran innostavaa. Sitten sekin oli ohi... Tulevaisuutta ei enää ollut, sillä tavalla kuin sitä ehkä ajateltiin 30-luvun lopulla. Älkää siis sanoko, että kaipaan noita aikoja henkilökohtaisista syistä - enhän noista ajoista muistakaan juuri mitään. Mutta kuvat, kirjeet ja muut dokumentit kertovat minulle kyllin selvästi siitä tulevaisuuden toivosta joka ihmisten keskuudessa vallitsi. Vielä ei sentään oltu paratiisissa, mutta se väikkyi edessä päin ja oli kaunis. Ihan kuten edessä oleva kesä, kun sitä katselee toukokuun aurinkoisina päivinä, maan jo vihertäessä ja koivujen pukeutuessa neitseelliseen asuunsa.