Kertomus vaikuttaa kuvan sommitelmaan. Joskus on tiedettävä jotta ymmärtäisi.

Kun äskettäin piirtelin analyysiviivoja maalauksiin ja valokuviin, otinko huomioon "Humen giljotiinin", joka alkukielellä kuuluu: There is no ought from is, eli ettei siitä miten on, voi päätellä miten olisi oltava? Hume tarkoitti lähinnä moraalilauseita, mutta sopiipa tuo estetiikkaankin. Tarkoitinko siis, että "jos teet kuvasi tällaisten viivojen mukaan, niistä tulee kauniimpia"? Tarkoitin, ja en tarkoittanut. On ikäänkuin ulkopuolisia asioita jotka myös vaikuttavat sommitteluun.

Kuvan tasapaino on yksi asia, sen elementtien kompleksisuus ja "yhtenäisyys moninaisuudessa" (esimerkiksi nyt samansuuntaisten "viivojen" esiintyminen) on toinen, mutta kolmanneksi tulee meidän kokemuksemme tuoma monimutkainen katseen, etenemissuunnan ja kontaktin psykologinen osuus. C.D.Friedrichin maalaus "Pääsiäisaamu" on, kuten aikaisemmin totesin, tasapainoinen keskeissommitelma, jossa etualan ihmisryhmää on kuitenkin siirretty hieman oikealle, tasapainon ja "oikean reunan uhan" vuoksi:

Ihmisryhmää voisi toki siirtää enemmänkin oikealle ilman että tasapaino kärsisi, kuten tässä karkeasti ja hutiloiden olen tehnyt:

Nyt tulemme sille alueelle jota olen syystäkin aina pelännyt, kuvan ulkopuoliselle kertomukselle, narratiivin ja tulkinnan hyllyvälle suolle. Tekemäni uusi versio nimittäin näyttää kertovan jotain muuta kuin alkuperäinen maalaus. Meidän on tiedettävä mitä taiteilija taulun nimen kautta haluaa ilmaista. Kristillisen kulttuuriperimämme vuoksi se on monille vielä helppoa, mutta sen perinnön ohenemisen ja harsuuntumisen vaikutus saattaa tulevaisuudessa pahasti heikentää kuvallisen taiteen vastaanottamista.

"Pääsiäisaamu" sisältää perimmältään tiedon eräästä haudasta, joka yhtäkkiä olikin tyhjä. Friedrichin kuvassa on hautakiviä ja ihmisiä niiden ympärillä. Keskusta-etualan kolme ihmistä ovat riittävän lähellä niin hautakiviä kuin niiden luona mietiskeleviä ihmisiäkin, ja osallistuvat näin heidän kollektiiviseen ja kertomukselliseen yhteyteensä. Sen sijaan oman versioni ihmisillä ei ole suoraa yhteyttä eikä kontaktia muihin, he ovat kaukana ja vasta tulossa paikalle. Kokemus on osoittanut meille kommunikoinnin rajat, jotka nyt on ylitetty. Jopa huutoetäisyys on epävarma. Vasemmassa reunassa olisi ehkä pitänyt olla selvemmin näkyvillä jotain jota nämä kolme tulijaa voisivat aikanaan päästä kohtaamaan.

Hyvin samankaltainen tilanne Friedrichin taulun mahdollisten tulevien ymmärrettävyysongelmien suhteen on toisella kuuluisalla maalauksella, Jean-Francois Millet'n hartaalla "Angeluksella". Sitä on bloggerikollega Michelange osuvasti nimittänyt audiovisuaaliseksi maalaukseksi. Miksi niin? Nyt on tiedettävä, että "angelus" tarkoittaa rukousta Marialle, ja on peräisin lauseesta "Angelus Domini nuntiavit Mariae", Herran enkeli ilmoitti Marialle. Angelus-kelloja soitetaan eri puolilla suurta katolista maailmaa vähän eri aikoihin ja eri tavoilla, mutta suomalaiseen kokemukseen sopisivat hyvin ehtookellot, jotka lauantaisin kello 18 aikaan ilmoittavat pyhän alkaneeksi, ja arkisen työnteon loppuneeksi.
Tämän kristillisen perinteen tunteminen on olennaista Millet'n taulun täydelle ymmärtämiselle. Taiteilija ei osoittele eikä korostele: melkein huomaamattomana talonpoikaisvaimon selän takana kohoaa kyläkirkon torni. Sieltä angelus- tai ehtookellot soivat, kaukaisuudesta, hiljaa, yhtä hiljaa kuin viljelijäpariskunta nyt on lopettaessaan päivänsä aherruksen.

Kirkontorni on sommittelun kannalta aika arvattavassa paikassa, lähellä oikeaa reunaa. Mutta olisiko tornin osuus kuvassa ja sen luoma tunnelma erilainen, jos taiteilija olisikin sijoittanut sen talonpojan selän taakse kuvan vasempaan osaan? En uskalla vastata tähän, mutta luulen että kysymykseni silti on aiheellinen. Katsokaa itse. Kuva on muuttunut, mutta miten?