Sininen laulu - kaikuja varjojen maasta

Peter von Baghin suuri televisiosarja Suomen kulttuurihistoriasta "Sininen laulu" menee parhaillaan uusintana Teemalla. Sen painotuksista voidaan toki väitellä, ja sen toimitustapaa arvostella, mutta kertokoon joku, mikä toinen ohjelmakokonaisuus kertoisi paremmin miten suomalainen kulttuuri on elänyt ja muuttunut yli sadan viime vuoden aikana.

Mutta joka kerran Sinistä laulua katsoessani tulen murheellisemmaksi. Suurin osa haastatelluista on jo kuollut tai vaiennut. Suurimman osan haastatelluista ja myös jopa esitellyistä taiteilijoista olen vähintäänkin tuntenut, kaikkein vanhimpia tietysti lukuun ottamatta. Vielä 1950-luvulla "vanha Suomi" ja "moderni Suomi" olivat päällekkäin, ja niiden edustajat kävivät keskenään välillä kovaakin taistelua. Tuolloin ja seuraavalla vuosikymmenellä tunnetuiksi nousseet eri taiteenalojen edustajat ovat nyt suurimmalta osaltaan poissa kuvioista. Sydäntä vähän kouraisee katsella dokumentteja nuoresta Haavikosta, Nummesta, Anhavasta, Tyyristä, Laitisesta, Rautavaarasta, Wirkkalasta tai Franckista, joiden joukossa itsekin kuljin, aika lailla toisen näköisenä kuin nyt.

Vanhuuden ongelmista edellä mainittu on luultavasti isompi kuin mikään fyysinen ongelma. Herää pelko siitä, että nuo merkittävät sodanjälkeiset ajat joista itse muistan niin paljon, joiden kysymyksenasettelut ovat minulle niin tuiki tuttuja, joiden aikana kulttuurilla ja taiteella vielä oli suuri merkitys maan elämässä ja olemisessa, vajoavat historiaan, muuttuvat abstrakteiksi, pääosin tuntemattomiksi häälyviksi varjoiksi, joista jälkipolvet tietävät vain rahtusen sieltä, toisen täältä, mutta joita ei muisteta enää niinkuin mukana olleet muistavat.

Juuri kuulin uutisista, että Arvo Salo on kuollut. Hän eli sentään lähelle 80 vuoden rajapyykkiä, mutta ei ollut enää vähään aikaan julkisesti aktiivinen. 1950-luvulla mukaan tulleesta porukasta olen eräs harvoista vielä aktiivisista toimijoista. Vaikka ajatus on järjetön, minusta tuntuu siltä kuin koko se maailma jonka tunsin loppuisi, katoaisi jäljettömiin, kun minäkin vihdoin olen poistunut. Tokihan maailma jatkuu, mutta kuka enää kertoisi uusille ihmisille sota- ja pula-ajoista, Suomen noususta taas jaloilleen, kansainvälisyydestä, aattellisista kiehunnoista ja uusien ajatusten noususta, kun ei ole jäljellä ketään joka ne itse olisi kokenut, ja vielä muistaisi.

Vanhuus olisi mitä ylistettävintä aikaa, ellei tajuntaan yhä useammin hiipisi tietoisuus kaiken katoavuudesta. Ei vain oman itsen, vaan kaiken mikä liittyy elettyyn elämään ja koettuihin aikoihin. Tässä minä istun keskellä monilta sukupolvilta säilynyttä paperi- ja esinemassaa - entä kuka enää minun jälkeeni hallitsisi sitä, lisättynä hirmuisella määrällä omia dokumentteja? Puskutraktori on - pahoin pelkään - tämän kaiken lopullinen ratkaisu, ellei ihmettä tapahdu.