Lisää itäkarjalaisen evakkotytön tarinaa

Viime vuoden joulukuussa kerroin aunukselaisesta pakolaistytöstä, jonka elämä yhdessä vaiheessa 1944-45 sivusi minua ja perhettäni. Monet kerrat olen tuon jälkeen ollut yhteydessä häneen ja hänen tyttäreensä, ja tänään kävin Varsinais-Suomessa häntä tapaamassa. 85-vuotias leskirouva K. on hyvässä kunnossa kaikin puolin, ja hämmästyttävä muisti on hänellä järjestänyt pienetkin detaljit esimerkillisen huolellisesti.

Minua toki kiinnosti se aika, jolloin 18-vuotias K. tuli meille muunmuassa minua hoitamaan. Mutta olin myös kiinnostunut hänen syntymäkodistaan Aunuksen Karjalassa, perheen historiasta neuvostojärjestelmän kurimuksessa, ja jännityksentäyteisestä ajasta valvontakomission eli venäläisten valvomassa Suomessa. On käynyt ilmi, että K.:n elämä olisi ollut minkä tahansa mestariromaanin aiheena mitä korkeinta luokkaa.

K.:n syntymäkoti oli pientilan päärakennus, melko komea karjalaistyylinen hirsitalo, jossa kaksikerroksinen asuinosa ja navetta olivat saman katon alla. Perheessä oli kaksi vikaa, he olivat jossain määrin "kulakkeja" - ja karjalaisia. Naapurissa asunut venäläinen kommunisti kävi ensi alkuun uhkailemassa, sitten veroilla kiristämässä, ja vei lopulta perheen lehmät. Tämän jälkeen vietiin huonekalut, ja sitten vaatteet ja muu irtain. Sairaalassakäynnin aikana vietiin talokin, ja siirrettiin valmiiksi valetulle kivijalalle Laatokan rantaan.

"Kulakit saivat mitä ansaitsivat", ja kommunistien omaisuus karttui. Tuon jälkeen isä vielä ehti rakentaa mökin paikalle jääneen tallin hirsistä - mutta sitten kohtalokkaana vainovuonna 1937 vietiin isäkin, hän "katosi" eikä hänen kohtalostaan viitsitty kertoa perheelle. Perheen naiset joutuivat alimman luokan työntekijöiksi kolhoosin pelloille.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koulua käytiin - tietenkin - venäjäksi, ja K. kertoo että varsinkin saksan ja englannin opetus oli ollut hyvää. Sen seurauksena K. kykeni olemaan tulkkina alueelle suomalaisten kanssa tulleille saksalaisille, ja hänestä olisi tulliut myös erinomainen venäjän tulkki. Äidinkieli perheellä oli aunuksenkarjala eli livvi. Siitä ei ole mitään jälkeä K.:n puheessa, mutta ilmeisesti hän puhuu sitä vanhemman sisarensa kanssa, joskus, ainakin osittain.

Suomalaisten hyökkäyksen edestä syyskuussa -41 venäläiset pakenivat henkensä edestä kylän läpi. He halusivat kuivia vaatteita ja ruokaa. Niitä kun ei ollut, pakenijat löysivät sonnin ja ryhtyivät sitä teurastamaan. Mutta kohta paikalla olivat suomalaisetkin, ja siitä sitten syntyi isompikin teurastus, toteaa K. kuivasti. Pellolla olleet naiset ja lapset koottiin yhteen. Ruokahuollon kanssa olik sekavissa oloissa vähän niin ja näin, mutta saksalaisilta he saivat ensimmäisinä jotain syötävää. Sittemmin tilanne parani, kun sotilashallinnon alainen Vako oy sai kahvilat ja muut palvelut toimimaan, ja sitten nuori K.:kin pääsi kahvilaan töihin. Siellä hän tuli tuntemaan myös isäni, ja lopulta, erilaisten vaiheiden jälkeen hän liittyi perheeseemme. Mutta se onkin jo eri tarina, ja sen verran kuitenkin henkilökohtainen, etten käsittele näitä asioita blogissani. En myöskään, henkilöä suojellakseni, julkaise tässä sitä viehättävää isäni ottamaa kuvaa, jossa kovasti nätti ja aika onnellisen näköinen K. poseeraa pikkuveljeni kanssa.

K.:n oli tietysti saatava oleskelulupa Suomessa, ja käytävä ilmoittamassa Valpolle ettei halunnut palata Neuvostoliittoon. Isäni toimi tässä tytön avustajana, ja näiltä osin kaikki päättyi hyvin. Olen lukenut, että suomalaiset jopa viranomaisten vihjauksista onnistuivat pelastamaan tuhansia inkeriläisiä ja muita uhan alaisia heimolaisiamme parempaan turvaan Ruotsiin. Luulenpa, että harvalla nykysuomalaisella on täyttä kuvaa siitä ahdistavasta ajasta jonka neuvostovallan alta vapauteen päässeet pakolaiset joutuivat kokemaan. Ahdistavaa tuo epävarmuuden aika oli tietysti muillekin täällä, eikä suurimmalle osalle kansasta ollut mitenkään epäselvää millaisiin oloihin olimme jatkuvassa uhassa joutua.

Se vain on aina niin murheellista, että kun jotkut historian tai ihmisten vaiheet ovat riittävän kauan olleet sopimattomia ja kiellettyjä keskustelun aiheita, niiden vapautuminen tabun vallasta tapahtuu liian myöhään.