Rooma, Vespa, ja vapauden kaipuu

Teemalta tuli taas se elokuva, jossa Rooman kartta kutistuu ja laajenee kuin unessa ikään. Trevin suihkulähteen nurkan takaa löytyvät Espanjalaiset portaat, joiden lähistöllä surrealistisesti kohoaa Pantheonin kolonnadi. Vestan (eli oikeammin Herkuleen) pyörötemppeli sentään sijaitsee Bocca della Veritàn, Totuuden suun lähellä. Siellä kuulemma Gregory Peck yllätti vastanäyttelijänsä improvisoidulla tempulla - kuvassa ei sentään liene "otto 28", kuten joillekin Chaplinin gageille kävi...
Elokuva kertoo vapaudesta, jota symboloi kaikkia mahdollisia sääntöjä rikkova ajelu Vespalla, joka todella suunniteltiinkin sodasta toipuvan Italian ja ilon välikappaleeksi.
En todellakaan ole ainoa, joka muistelee liikkumisen vapautta skootteritse. Vielä viisi vuotta sitten minullakin oli tällainen - ei toki Vespa mutta edes Hyosung...

Vapautta kaipaavat monet prinsessat tänäänkin. Uhittelu protokollaa vastaan on nostanut naapurin Madden paheksuviin otsikoihin, mutta se on koitunut joillekin suorastaan kohtalokkaaksi, eritoten Englannissa. Elokuvan prinsessa Ann haaveksii yksinkertaisista tavallisen tytön vapauksista, eikä jetset-elämästä ollenkaan. Päivä tavallisena tyttönä Roomassa jää hänelle muistoihin, joita tukevat nuhruiseen kuoreen sullotut valokuvat. Miten käy muistoille, ja miten käy kuville? Riittääkö päivän pituinen roolileikki, ja tuhotaanko kuvat valtakuntaa vaarantavina?

Ehkä on niin, että "Anya" ja Joe eivät rakastumisestaan huolimatta lopultakaan sovi toisilleen, ja heidän suhteensa on tuhoon tuomittu niinkuin Genevièven ja Guyn "Cherbourgin sateenvarjoissa". Mutta voisi tietysti käydä niinkin, että Joe jonain päivänä saa salaisen viestin, ja vapauden päivää vietetään jälleen yhdessä. Lehtimiesten herrasmiesmäinen käytös ja ehdoton lojaalisuus jäi varmasti prinsessan mieleen. Ja kerrankos sitä siniverisetkin ovat naineet säätynsä ulkopuolelta?

Jatko-osia ei onneksi ole tehty, ja tuo elokuva on jäänyt Rooma-elokuvien parhaimmistoon. Se on eräänlainen kesäpäivän unelma, mutta sisältää niin paljon ihmiselämän keskeisiä attribuutteja ja symboleja, että se varmaan pysyy rakastettuna aikuisten satuna muiden kuolemattomien joukossa.

Huomaatteko, hyvät lukijat, että olen päässyt näin pitkälle jutussa mainitsematta näyttelijättären nimeä. Nyt se kuitenkin on sanottava. On nimittäin niin, että en ole ainoa kaukorakastunut tähän (minua 7 vuotta vanhempaan ja 20 vuotta sitten kuolleeseen) näyttelijättäreen - tai sanotaanko hänen liikkuvaan kuvaansa 50-luvun Roomassa. Samat tunteet olivat myös tunnetulla jazz-saksofonisti Paul Desmondilla. Ujona miehenä hän tyytyi katsomaan tunteittensa kohdetta kaukaa, eikä koskaan tavannut tätä. Mutta kerran kun Dave Brubeckin yhtye oli harjoittelemassa, näin kerrotaan, Desmond äkkiä sanoi: "Ajatelkaapas pojat, että tuo studion ovi aukenee, ja sieltä tulee - Audrey!". Ja niin jätkät ryhtyivät soittamaan, ja siitä syntyi sitten eräs Desmondin tunnetuimmista kappaleista. Kuva Brubeckista ja Desmondista on juuri tuolta ajalta, 1954.

Ja se kappale on tässä. Desmondin hautajaisten jälkeen Audrey Hepburn oli kuulemma kertonut, että hän piti kappaleesta kovin paljon.