lauantai 17. maaliskuuta 2012

Neiti Marplen toivoton tehtävä Koskissa


Kadehdittaa katsoa englantilaisia dekkarisarjoja. Koko saarivaltakunta on täynnä suloisia pikku kreivikuntia, jotka ovat täynnä suloisia ja tiiviitä pikku kyliä, joiden asukkaat kasvattavat pihoillaan kukkia, pitävät loputtomia seutukunnallisia juhlia, nikkaroivat satoja vuosia vanhoissa taloissaan kaikenlaista, ja jotka kaiken lisäksi jakautuvat huolitellusti puhuvaan yläluokkaan ja rahvaanenglantia vetelästi mutiseviin moukkiin.

Jos ylikomisario Barnaby tulisi Valkeakoskelle tai Sääksmäkeen jonkun murhan takia, hän tuntisi olonsa kovin oudoksi. Ei meidän kylissä ole vieri vieressä kummallisten eksentrikkojen asuttamia vanhoja taloja, ei pieniä hotelleja eikä pieniä pubeja joissa aina kaikki asiat tiedetään, tai sitten tiedetään mutta ei satavuotisten perinteiden vuoksi puhuta mitään. Isojako heitti isäntien talot melkein silmänkantamattomiin toisistaan, rakennukset ovat kutakuinkin tuoreita ja usein tyyppitaloja sodanjälkeiseltä ajalta. Jossain risteyksessä saattaa olla jäljellä vanha posti, josta kaikkinainen valtiollinen toiminta on kauan sitten saneerattu kaupunkikeskuksiin, tai vanha kyläkauppa joka vielä sinnittelee keskioluen ja HK:n sinisen voimalla.

Monsieur Poirot palaisi Englantiin saman tien kauhusta kirkuen ja viikset velttoina. Komisario Maigret ei pääsisi tupakkalain johdosta töihin ollenkaan. Miss Marplen taidot kuluisivat hukkaan, kun täällä ei ole miljoonaperijöitä, Intiassa käyneitä seikkailijoita, kaksoishenkilöllisyyden suojassa pelaavia huijareita tai osingolle pyrkiviä lehtolapsia. Kaikilla on täällä henkilötunnus, luottotiedot, luottokortin sähköinen loki ja valvontakameroiden raportit.

Missä ovat meidän synkkiä salaisuuksia kätkevät synkät kartanolinnamme, joissa aina on salakäytäviä, kääntyviä kirjahyllyjä tai sata vuotta sitten suljettuja huoneita?

Ei. Täällä asuu tyyppitaloissa tasalaatuisen homogeenista tavallista kansaa joka puhuu kutakuinkin samalla tavalla, harrastaa kutakuinkin samoja asioita - eikä puuhaile juurikaan mitään joutavia kaikenlaisissa kulmakunnan yhteisissä toiminnoissa. Ja jos täällä tapahtuu murhia, ne ovat sellaisia tuhruisia, säälittäviä ja silmittömiä huonon hetken aikaansaannoksia, joista yleensä seuraavana aamuna ei ole hämärintäkään muistikuvaa.

Viisitoista vuotta sitten yritin eräässä pakinassa tiristää Sääksmäestä irti edes jotakin murhamielessä kiinnostavaa aihetta. Onhan meillä kansallisten traumojen aikaisia selvittämättömiä asioita, on evakkoja joista vanhimmat ehkä saattaisivat muistaa jotain mitä tapahtui Viipurissa tai Terijoella vuonna 1938, ja olihan täkäläisiäkin mukana Itä-Karjalan reissulla 1942-44. Onhan meillä pari vanhaa kartanoa, joiden alla on ikivanhoja kellariholveja ja kivilatomuksia, jopa paikallistettu mutta vielä esiinkaivamaton aarrekin. Joidenkin irtonaisten kivien tai tiilien takana saattaisi tietysti olla salaisia kätköjä, joihin on piilotettu Terijoelta salakuljetetut kreivitär Vronskajan timantit.

Sääksmäen Voipaalan kartanoon rakennettiin parikymmentä vuotta sitten lapsille Kauhujen Talo. Siihen vanha skenaarioni epätoivoisesti pureutuu:

Kauhujen Taloa rakensi Moskovasta tullut salaperäinen taiteilija Nikolai Armstein. Mitä hän todella puuhasikaan siellä kellarissa, kun sinne ei kukaan saanut mennä? Eräänä päivänä sitten kauhusta kiljuvat näyttelyvieraat löytävät vanhan holvin alta nuorehkon tuntemattoman miehen ruumiin. Hänen vierellään on seinästä irronnut kivi, jonka takana on tyhjä onkalo. Taiteilija Armstein on kadonnut kuin tuhka tuuleen...

Sitten käy ilmi, että vainaja on Helsingissä asunut, syntyjään terijokelaisen, mutta nykyään Sääksmäen Uskilassa maata viljelleen evakkoisännän kaukainen sukulainen.

Miss Marple on toki ajat sitten palannut Englantiin, täysin turhautuneena steriiliin Valkeakoskeen. Mutta onneksi paikalla sattuu olemaan erään terijokelaisen kirjailijan iäkäs tytär Katri. Hän epäilee jotakin, muistelee isänsä kertomuksia, ja lähtee lopulta Hämeenlinnaan puhuttamaan satavuotiasta taiteilija Ahola-Valoa, jonka poikavuosien muistiinpanoista löytyy paljon mielenkiintoista...

Enää tarvitaan komisario. Siitä Dalzielistä (jonka nimi jostakin täysin käsittämättömästä syystä lausutaan "Dii-el") ei ole mitään apua, sillä hän on jämähtänyt Turkuun ja juopottelee siellä sen Vareksen kanssa. Harjunpää ei enää ole käytettävissä, vaikka hänen luojansa Sääksmäestä olikin. Täytynee tyytyä tavalliseen asialliseen tamperelaiskomisarioon - tuossa virassa on meillä paljon näkymättömiä mutta taitavia ammattilaisia.

Kirjan nimeksi voisi tulla "Voipaalan vainaja" tai "Kauhukabinetin kuollut" tai "Irtokivi holvikellarissa". Bloggerinimimerkki "äijä" tai joku muu - kirjoittamaan siitä!

8 kommenttia:

  1. Mainiota spekulointia. Vanhan koulukunnan rouvas- ja herrasmiesetsivät eivät tosiaankaan viihtyisi ABC-asemien ja Siwa-kauppojen Suomessa.

    Waltari osasi hyvin "vanhan ajan dekkarin" tekemisen ja sen siirtämisen Suomeen. Viihteellisemmällä linjalla olivat Outsider ja Marton Taiga. Divareissa kiertää vieläkin heidän opuksiaan. Keräilyhinnoissa tosin taitavat olla.

    Mauri Sariolaan en oikein koskaan saanut makua. Näistä uusista olen lukenut pari Ilkka Remestä, mutta ne ovat enemmänkin thrillereitä.

    Niin, vaikka Midsomerin (fiktiivinen) seutukunta kovin kaunista onkin, murhatilastot ovat siellä kyllä aivan kammottavat! Oxfordissakin kuulemma tehdään oikeasti yksi murha per vuosisata, mutta komisario Morse -jaksoissa rumihia tuli joskus läjäpäin.

    VastaaPoista
  2. 1. Mutta onhan myös Midsomerin kreivikunta täysin keksitty paikka! Midsomer Murders -sarjasta muuten nousi joskus viime vuonna kohua, kun paljastui, etteivät tekijät halua sarjaan laisinkaan ulkomaalaisia näyttelijöitä. Porvariston utopia on pidettävä puhtaana todellisuuden tahroilta? Oikeastihan myös Englannin maaseudulta löytyy "vieraslajeja", mutta ei kuitenkaan Midsomerista.

    Minulta löytyy hyllystä kaudet 1-4 ja 6-8. Scott on mielestäni vähän turhan brutaali kaveri Barnabyn kaltaisen herrasmiehen pariksi. Ja minne Troy katosi?

    2. Vallankumouksen jälkeen väestö on uudelleenasutettava englantilaistyyppisiin maaseudun puutarhakaupunkeihin. Jokaiseen tällaiseen asutuskeskukseen on myös saatava olutravintola, Public House. Pubin olisi syytä mennä viikolla kiinni viimeistään iltakymmeneltä ja viikonloppuisinkin jo yhdeltätoista.

    3. Tätini asuu Skotlannissa, ja olenkin pari kertaa käynyt sillä suunnalla. Mutta tekisi joskus mieli käydä myös Englannin puolella, mieluiten juuri Midsomer Countyssa.. :/

    VastaaPoista
  3. Jos tekisin suomalaiselle maaseudulle tai pikkukaupunkiin sijoittuvaa sarjaa, en minäkään ottaisi mukaan... hmmm... "ulkomaalaisia" näyttelijöitä. Suomessa nämä olisivat automaattisesti pahiksia, vähintään Shemeikkoja. Englannissa taas kaikki tietäisivät että juuri he eivät ole syyllisiä, ihan pol.korr.-syistä...
    Enempää Agatha Christietä kuin Midsomeria ei voisi kuvitella ilman englantilaista jyrkänjähmeää luokkayhteiskuntaa. Sotkemalla mukaan "uudenaikaisuuksia" suurin osa viehkeydestä katoaisi.
    Mutta, Sammalkieli, tuollaisessa vallankumouksessa olisi kyllä taikaa... :)

    VastaaPoista
  4. "Dalziel" ääntyy "dii-el" siksi, että kyseessä on vanha skottilainen nimi, ja tuo z siinä nimessä ei ole zeta lainkaan, vaan yogh. Se tarkoittaa hyvin syvää kurkku-geetä, joka ääntyy lähes glottaalipysäyksenä.

    Englantilaiset eivät ymmärtäneet asiaa ja kun he yhtenäistivät skotin oikeinkirjoitusta, yoghista tuli z. Mutta kirjain ei äänny kuin z, ja juuri tästä syystä tuo outous. Dalziel and De'il [devil] begin with same letter. Ane is nae good and other is nae better.

    Samalla tavoin "Menzies" ääntyy "mingis" tai "mingus" - siinä on tuo sama yogh.

    VastaaPoista
  5. Jaah, Matruuna, toit tuohon nimeen vain yhden uuden äänteen joka ei äänny... Nje panimaaju! Kieltenopettaja-äitini sanoi, että englannin ääntämisohjeet voi johtaa yhdestä tyyppitapauksesta: kun kirjoitat Daavid, niin luet Goljat! Ja GB Shaw'lle riitti pelkkä GHOTI... :)

    VastaaPoista
  6. Mutta mietipä, minkä industrial-horror -tarinan Valkeakoskelle mahtaisi saada - voimalaitos, Tervasaari, Jylhävaara, Valke, Paperituote, Säteri...

    Jos terästehtaassa voi kuolla tuhannella eri tavalla ja ne kaikki ovat ikäviä, niin entäpä selluloosa- tai paperitehtaassa - Saarioisen elintarviketehtaasta puhumattakaan? Mikä oli taustalla, että firman talousjohtaja joutui paperikoneen kuivapuolen teloihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea, vaikkakin tuo tehtaitten luettelo nykyään olisi alle puolikkaan pituinen...

      Poista
  7. Tässäpä sitten skottilainen limerikki aihetta sivuten

    There wis a young lassie named Menzies,
    That asked her aunt "Whit this thenzies?"
    Said her aunt wi a gasp,
    "Ma dear, it's a wasp,
    An you're haudin the end whaur the stenzies!"

    VastaaPoista