Voltaire, CERN ja Sveitsin maaginen raja

Olin kerran työmatkalla Genevessä, ja kun ryhmämme lähti sieltä tutustumaan Ranskan Alppeihin ja katsomaan Mont blancia, tajusin äkkiä tienvieren EU-merkit: mehän itse asiassa palasimme kotimaahan! Tuolla ja muilla matkoilla olen useasti ylittänyt EU:n ja Sveitsin väliset rajat, ja kylmän sodan ajat eläneenä olen aina ihastellut Eurooppamme ytimen rauhallisuutta. Käytännössähän rajan ylityksen ja jopa poistumisen EU:n alueelta huomaa ainoastaan tienvieren merkeistä ja rakennelmista.

Kuitenkin tuo Ranskan ja Sveitsin raja on joskus ollut tuiki olennainen. Näin oli esimerkiksi 1700-luvun lopulla, kun Geneveen ranskalaisia viranomaisia paennut kirjailija Voltaire 1759 osti Ferneyn kartanon aivan rajan viereltä. Kalvinistinen Geneve ei näet lämmennyt kirjailijan hankkeelle perustaa näytelmiään esittävää teatteria, mutta Ranskan puolella se kyllä kävi päinsä. Toisaalta taas Ferneystä livahti vikkelään Sveitsin puolelle, mikäli poliittinen tilanne niin vaati ja kuninkaan lähettämät pidättäjät sattuisivat olemaan liikkeellä.
Tuon merkillisen rajan ylittämisestä on säilynyt Voltairen ajoilta useita kuvauksia. Niistä viehättävimpiä on englantilaisen tri Charles Burneyn matkapäiväkirjassa kesältä 1770. Pariisissa hänellä oli ollut vaikeuksia saada maastapoistumisviisumia, mutta sen sijaan Sveitsin rajan ylittämistä hän ei edes huomannut, ennenkuin vaunut pysähtyivät, nimi piti kirjoittaa kirjaan, ja pääsylippu hotelliin maksaa. Kaikki oli tuossa kummallisessa maassa toisin kuin muualla. Edes Englannissa ei ollut yhtä siistiä ja vaurasta kuin siellä. Tohtori kirjoittaa aiheesta tavalla jonka jotenkin voi tuntea ajankohtaiseksi tänäänkin:

"Keskiviikkoaamu heinäkuun neljäntenä. On kaunis ilma ja minä rakastan tätä paikkaa. Olen syönyt, juonut ja nukkunut paremmin kuin missään Englannista-lähdön jälkeen. Siisteys, ahkeruus ja vauraus näkyy kaikkialla. Lyonista lähtiessä tavalliset ihmiset näyttivät rääsyisiltä, nälkäisiltä ja kurjilta, mutta täällä ei kaduilla näy kerjäläisiä eikä edes paljasjalkaisia ihmisiä. Jos ihmiset täällä tajuaisivat tuon, he voisivat olla maailman onnellisin kansakunta. Uskonnonvapauden, lempeän hallinnon ja lähes täydellisen tasa-arvoisuuden luulisi heitä tyydyttävän - jos nyt yleensä mikään voi tyydyttää ihmismieltä. Mutta voi! Yksien kunnianhimo, toisten voitonpyynti, ja se yleinen levottomuus joka ihmisluontoon kätkeytyy, se tekee mahdottomaksi jokaisen sellaisen hallinnon pysyvyyden, jossa ihmiset omat omassa varassaan, häilyväisen tyydytyksen armoilla. Yksi ainoa paljoon pystyvä mutta häiriytynyt yksilö riittää kumoamaan suvaitsevimman hallituksen joka ikinä on pystytetty, tai ainakin pahasti häiritsemään sitä, kylvämään kapinahenkeä ja täydellistä mullistusta.

Eräs eurooppalaisen rauhan, sivistyksen ja yhteistyön symboli on tietysti CERN. Siellä käydessään ei välttämättä tiedä missä maassa on - rajan kummankin puolen kun on tutkimuslaitoksen rakennuksia. Sen alueella eivät edes kansalliset lait ole kaikin osin voimassa. Sitäpaitsi maanalainen kiihdytysrinkula kulkee kummankin maan alueella, ja alittaa myös Ferneyn! Liioittelenko, jos näen tässä kaikessa jotain syvällistä symboliikkaa? Vapautta ja valistusta jopa henkensä kaupalla ajaneen kirjailijan chateaun alla kulkee yhteistyön ja vapaan tutkimuksen tunneli, jolla tavoitellaan monien tämän maailman fysikaalisten perusongelmien ratkaisemista.


Tohtori Burney tapasi Ferneyssä myös Voltairen. Sitä ennen hänellä kävi mielessä kyllä vähän kritiikkiäkin. Lähellä päärakennusta on näet yhäkin kappeli, jonka seinässä lukee: DEO EREXIT VOLTAIRE MDCCLXI, kirjailijan oma nimi kaikkein isoimmilla kirjaimilla. Burney mietti:

Se tuntuu vähän pöyhistelevältä sellaisen miehen kirjoittamaksi, jonka osalle on sattunut vähemmän minkäänlaatuista uskonnollisuutta kuin juuri kellekään ajattelevalle ihmiselle. Olisin halunnut lisätä tekstiin pari riviä Popelta:

Who Builds a Church to God and not to Fame
Ne'er mars the Building with the Donor's Name...

Mutta toki Burneykin häikäistyi Voltairen loistosta. Miehet keskustelivat kirjallisuudesta kummassakin maassa, ja kun kiistoista tuli puhe, "Ferneyn patriarkka" oli sanonut nämä sanat:

Väittelyt kirjoittajien kesken hyödyttävät kirjallisuutta, aivan samoin kuin suurten riidat ja pienten meluaminen vapaamielisen hallituksen aikana on välttämätöntä vapaudelle. Jos kriitikot ovat hiljaa, se ei todista sitä että aikakausi on hyvällä mallilla, vaan että se on tylsä ja typerä.

Jälkimmäiselle virkkeelle löytää helposti resonanssia meidänkin poliittisista asetelmistamme, esimerkiksi nyt vaikka sotien jälkeiseltä ajalta. Nin että kaipa Voltaire oli aika oikeassa.