Tämä ei ole Mimì - Mimìn silmät olivat kirjan mukaan siniset! Kuva on Renoirin ja esittää hänen rakastajatartaan Liseä mustalaisena eli "boheemina".Puccinin Bohème-oopperan takana on kuten tunnettua Henri Murgerin romaani Scénes de la vie de Bohème. Se on näppärästi saatavissa HTML-muodossa Project Gutenbergin eBookina alkukielellä ja englanniksi. Lataus kestää noin sekunnin. Kirja on myös suomennettu 1920-luvulla, kuten niin moni maailmankirjallisuuden teos, tuona aikana jolloin suomalaisille haluttiin tarjota länsimaisen sivistyksen aarteet, kansalle joka oli kohoamassa toisten, vanhempien kansojen joukkoon. Sen oli saatava ne lyhyessä ajassa, nopeasti omaksuttavina.
Murgerin romaanin henkilönnimet ja osin myös ammatit ovat siirtyneet oopperaan. Naishahmot ovat kuitenkin yhdistelmiä ja tiivistelmiä useista. Ooppera edellyttää, että aihe ja henkilöt pysyvät jotensakin koossa, alussa, keskellä ja lopussa. Latinalaiskorttelin boheemeilla elämä valui vähän sinne ja tänne, ja varsinkin nuoret, kauniit, mutta köyhät naiset olivat tuulien ja sattumien riepoteltavina, eivätkä heidän toimeentulon edellytyksensä kestäneet kauankaan lakastumattomina. Heistä jäi parhaimmillaan jäljelle vain joukko romanttisia muiston sirpaleita...
Syy miksi otan tuon romaanin esille on itseänikin yllättävä. Runoilija Rodolphen ja Mimìn vaikeassa mutta itsepintaisen pysyvässä rakkaussuhteessa syntyy epäonninen välivaihe, kun tyttö häikäistyy vauraammasta elämäntavasta ja ryhtyy Vicomten, "varakreivin" rakastajattareksi. (Tämäkin vaihe oli libretossa, mutta säveltäjä jätti sen pois, ja Visconte häivähtääkin oopperassa vain kerran nimeltä mainittuna, ilman sen tarkempia selityksiä.) Rodolphe julkaisee lehdessä Mimìstä kirjoittamansa pitkän ja katkeransuloisen runoelman, jonka tyttö opettelee rakastajansa kiusaksikin ulkoa - ja palaa lopulta kuolemansairaana ja hyljättynä boheemiensa pariin. Runo ja kertomus Mimìn kuolemasta löytyy kirjan toiseksi viimeisestä, XXII luvusta.
Runossa katkera Rodolphe ehdottaa rakastetulleen, että he laulaisivat oikein hymnin tai aarian rakkauden haudalla, tyttö sopraanoa ja hän bassoa. Runoilijalla on oikein ehdotuksiakin melodioista:
Pourtant ne prenons point un air écrit trop haut,
Nous pourrions tous les deux n'avoir pas la voix sûre;
choisissons un mineur grave et sans fioriture;
moi je ferai la basse et toi le soprano.
Mi, ré, mi, do, ré, la.—Pas cet air, ma petite!
S'il entendait cet air que tu chantais jadis,
Mon cœur, tout mort qu'il est, tressaillirait bien vite,
Et ressusciterait à ce De Profundis.
Do, mi, fa, sol, mi, do.—Celui-ci me rappelle
Une valse à deux temps qui me fit bien du mal
Le fifre au rire aigu raillait le violoncelle
Qui pleurait sous l'archet ses notes de cristal.
Sol, do, do, si, si, la.—Point cet air, je t'en prie,
Nous l'avons, l'an dernier, ensemble répété
Avec des allemands qui chantaient leur patrie
Dans les bois de Meudon, par une nuit d'été.
Tuli tietysti mieleen, olisiko Puccini käyttänyt näitä aiheenpätkiä omassa musiikissaan. Tiesikö hän ehkä, minkä sävelmien alkuja nuo olivat. Koska runonsäkeitten alussa on jambeja, nuotitettuina ne näyttäisivät tämänlaisilta:
Itse asiassa sekä ensimmäinen että kolmas aihelma esiintyvät Puccinilla! Ensimmäinen toki on sen verran diffuusi, että sen voi löytää melkein mistä vain, mutta Puccinin resitatiiville on varsin tavallista kulkea tuolla tavoin pentatonisen tapaisesti. Kolmas esimerkki taas voisi olla monenkin valssilaulun aihe, mutta sekin löytyy Bohèmen partituurista monin tavoin käsiteltynä. Vain esimerkki kakkonen tuntuisi vieraalta - ellemme sitten nosta viimeistä säveltä oktaavilla ylös päin.
Kysymykseen en osaa vastata, mutta koska Puccini taatusti oli lukenut Murgerin kirjan moneen kertaan, noin selviä musiikillisia viittauksia häneltä ei ole voinut lipsahtaa huomaamatta ohi silmien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti