La Bohème - Puccinin nerokas tapa tehdä rakkausmusiikkia pauhaamatta

Olen viime aikoina käynyt orkesteripartituurin kanssa läpi Puccinin oopperaa La Bohème. Halusin tarkoin tietää miten mies on sen tehnyt, miten rakentanut orkesterisoinnit, ja miten käsitellyt tekstiä. Vaikka olen oopperan monesti nähnyt ja kuullut, hämmästykseni oli silti suuri. Oopperan ydinkohdat, Rodolfon ja Mimìn kohtaukset, on soitinnettu niin kamarimusiikinomaisesti, niin pehmeästi ja herkästi ja läpikuultavasti, että monien palvottujen tähtien melske niissä tuntuu lähes järjettömältä.

Suurimmassa osassa oopperaa soivat vain jouset, puupuhaltimet ja harppu, silloin tällöin pehmeän käyrätorvinelikon vahvistamana. Raskaat vasket ovat tarpeen vain meluisissa joukkokohtauksissa, jotka muutenkin ovat vain toissijaista täytettä jota vasten intiimit kohtaukset kontrastoituvat.

Oopperan tärkeimmät melodia- ja sointuaihelmat sijoittuvat 1. näytöksen lopulle, kun runoilija Rodolfo ja keuhkotaudin heikentämä ompelijatar Mimì tapaavat ensi kertaa asuintalon mansardikerroksen kylmässä kattohuoneessa. Paikka oli ränsistynyt ja sokkeloinen Quartier Latin, aika noin 30 vuotta ennen kuin Haussmann halkaisi ja saneerasi alueen Boulevard Saint Germainin avulla. Olen kertonut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä.

Tämä kohtaus noudattelee jossain määrin Henri Murgerin bestseller-romaanin Scènes de la vie de Bohème (1851) tarinaa, jolle on löydetty tosipohjaistakin taustaa. Librettistit Giacosa ja Illica kirjoittivat päähenkilöille romanttisen kauniin tekstin, ja Puccini kohottaa sen kauneuden hyvin korkealle, mutta kuten sanoin, esimerkillisen yksinkertaisin keinoin. Näin kertoo Rodolfo itsestään:

http://www.youtube.com/watch?v=zJKuI2vxSTY&feature=related

Ja tämä on Mimìn vastaus; orkesterisointi tulee täyteläiseksi vasta kun tyttö kuvaa odotettua (ja kohtalokkaaksi osoittautuvaa) kevättä:

http://www.youtube.com/watch?v=-4rsu11K3PY&feature=related

Näiden aarioiden sävelmateriaalista rakentuu viimeisen näytöksen musiikin suurin osa, lyhyinä muistumina. Se riittää katsojalle, joka päähenkilöiden tavoin muistaa suuren rakkauden ekstaattiset alkuhetket:

http://www.youtube.com/watch?v=D_UtIy5VEz0

Ja huomaatteko: varsinaista orkesterin pauhua ei tarvita tässä ollenkaan. Niin intiimeissä tunnelmissa ollaan, vaikka kohtaus päättää koko ensimmäisen näytöksen. [Lisäys 16.3.: Partituurissa on todella orkesteri, se pieni osa joka siitä tässä lopussa soittaa, hiljennetty vähintään yhdellä p:llä, ja sama hiljaisuusmerkki on pantu myös laulajille. Mutta kaikissa esityksissä pariskunta vetäisee lopun 'Amor'-sanat vähintään kolmen f:n arvoisesti... Eikö korkea c onnistu heiltä muuten kuin kiljumalla? Vai tuntevatko he lavalta poistuessaan päässeensä kapellimestarin kynsistä irti, ja käyttävät nyt tilanteen omaksi hyväkseen?]

Suuri yleisö on ollut oikeassa, oikeammassa kuin Puccinin myöhemmät kollegat, minun viiteryhmäni. Mitään hävettävää tässä musiikissa ei ole, ei edes sen silmiin kihottamissa kyynelissä! Päin vastoin: siitä on 'otettava oppi pois', ja minulla on tähän varsin pätevä syykin...