Mitaleita tulee synkistelystä huolimatta

Kuva Ylen nettisivulta (Stian Broch / Ski-VM 2011)

En malta olla kommentoimatta hiihdon MM-kilpailuja nyt naisten viestin ratkettua niin onnellisesti kuin se realismin nimessä oli mahdollista. Neljä mitalia tähän asti on paljon enemmän kuin useimmat ovat odottaneet. Suomalaisilla oli yhdessä vaiheessa vielä parhaan voitelun etu, joka kuitenkin menetettiin jo viestien aikana Ruotsille. Voitelupäällikkö Storvallin nimi voitiin sitä ennen suomentaa asiallisesti ja aiheenmukaisesti - "Suurvoitelu".

Kisat ovat Suomen kannalta olleet lohdullisia sikäli, että naapureita pienemmin aineellisin ja urheilijaresurssein pystyimme kuitenkin sinnittelemään lajin huipun tasolla. Virpi Kuitusen menetys on ehkä vähitellen korvautumassa joukkueen nuorimman, Krista Lähteenmäen läpimurron ansiosta. Naisten viesti osoitti kuitenkin, että niin hänellä kuin Aino-Kaisa Saarisella hyötykäytön rajat ovat jo uhkaavan lähellä. Synkistelyyn taipuvaisen Riitta-Liisa Roposen kohdalle toivoisi kyllä vielä "pöljää päivää" ja onnistuneita suksia - hänen toivoisi vihdoin onnistuvan kunnon edellyttämällä tavalla.

Mutta se syy miksi tätä kirjoitan on kyllä ihan muu kuin suomalaisten menestys. Väitän nimittäin, että suomalaisten on menestyäkseen voitettava muutakin kuin vastustajansa. Synkeämielinen kansanluonteemme näkyy vertailussa niin selvästi skandinaavisten naapureidemme rinnalla. Siinä missä norjalaiset ja ruotsalaiset joukkueet ilakoivat ja nauttivat lajista ja yhteishengestä, suomalaiset käyvät yhä talvisotaansa. Saarinen ja Lähteenmäki käyvät taistoon verenmaku suussa, ärsytetyn härän raivolla, ja toki saavuttavatkin sisullaan tuloksia. Mutta menestyksenkin jälkeen suomalaiset kommentoivat ja käyttäytyvät hillitymmin ja totisemmin kuin naapurit.

Onhan Salpausselän suurkisoissa ollut monesti paljon väkeä ja hieno tunnelma, ja onhan suomalaista yleisöäkin monesti kehuttu hyväksi ja puolueettomaksi. Mutta Norjalla on pääkaupungissaan mahtava hiihtostadion, heillä kansaa virtaa paikalle sinne ja ladunvarsille ja yliopistotorille tavalla jota Suomessa voi vain kadehtia. Kansan ilo, into ja välittömyys saattavat tuntua monesta suomalaisesta vastenmieliseltä pullistelulta ja chauvinismilta. Suomessahan 'isänmaallisuus' on monelle paha sana, ja sitä useimmin osoitetaan totisesti, posket kuopalla ja nyrkkiin puristettu käsi taskussa. Itsenäisyyspäivääkin vietetään talvella, huonossa säässä ja ikäänkuin toisena kaatuneiden muistopäivänä.

Tietty me olemme kärsineet ja meitä on sorrettu - mutta niin on norjalaisiakin. Itsenäisyytensä he saivat toki ilman veren vuodattamista, kun taas me kävimme raivokkaasti toinen toisemme kimppuun. Mutta viime sodan aikana Norja oli miehitetty maa, me emme olleet. Norja on tietysti lähempänä Atlanttia ja Eurooppaa kuin me, jotka mieluusti kuvaamme eloamme täällä pussinperäiseksi, kielellisesti eristyneeksi ja Impivaaraa haikailevaksi. Siinä missä Norjalla on turskansa ja öljynsä, meillä on puu ja informaatioteknologia.

Ehkä meilläkin joskus vahvistuu skandinaavinen positiivisuus. Mutta pitkä, ylen pitkä on meidän yhä jatkuva matkamme pois Impivaarasta kohti Toukolan suurta kylää. Mutta sitä ennen meidän on kyllä unohdettava toukolaisten pilkkalaulut, ja käytävä toisten pöytiin siinä kuin muutkin, kuin omaamme.