Miehen reaktio ei ollut ehkä ystävällisintä sorttia. Hän katsoi vuoroin partituuria ja vuoroin minua, puisteli päätään ja vetäytyi hiukan kauemmas. Ties minkälaista oli istua moisen friikin vieressä. Se ajatus häntä vaivasi pitkin matkaa, vilkaisuista päätellen ainakin silloin kun käänsin sivua. Mutta sanaakaan hän ei sanonut. Ei ensimmäistäkään.
Tämä oli yksi tapa reagoida siihen merkilliseen asiaan että joku lukee nuotteja ja ilmeisesti vieläpä nautinnokseen. Tuollaisia kärpäsenpilkkuja täytynee varmaan tulkita aivan kuten mitä tahansa taikasymboleja. Tästä vulgääristä suhtautumisesta, sekä romantiikan ajan yleisestä taiteilijamystiikasta saattaa lähteä se mielestäni tolkuton tapa, että aina kun joku esittää musiikkiteosta, hänen sanotaan "tulkitsevan" sitä. Ikäänkuin nuotti, partituuri tai sävellys sinänsä olisi jonkinnäköinen arvoitus, ratkaistava ristisanatehtävä tai tuntemattomalla kielellä julkaistu kirjoitus.
Tämä nuotti, Beethovenin Waldstein-sonaatin (1804) alku, on hyvin yksinkertaista luettavaa, ja aukeaa visuaalisesti monelle sellaisellekin joka ei varsinaista nuotinlukua hallitse. Voitaisi oikeastaan tehdä koe, jossa joukko ihmisiä saa eteensä tämän nuotin, saa kuullakseen pianistin esityksen, ja kunkin tehtävänä olisi vaikkapa kättä nostamalla ilmoittaa, milloin on saavuttu kohtaan jossa nuotti "jää kesken". Uskoisin varsin monen selviävän testistä oikein hyvin.Beethovenin nuotti on hyvin selkeä. Sen jokainen nuotti on soitettava, äänenvoimakkuuden merkintöjä toteltava, samoin erilaisia soittotapoja ja muita yksityiskohtia määritteleviä merkkejä. Ainoa jossakin määrin mahdollinen omintakeisuus voi koskea soiton nopeutta eli tempoa. Mutta siinäkin on rajansa, itse asiassa jopa varsin ahtaat sellaiset. Lukija voi huomata tämän esimerkiksi googlaamalla sanoilla "beethoven waldstein sonata video". Käymällä läpi listaa soittaja soittajalta voi helposti huomata, että sonaattia soitetaan kuta kuinkin samalla nopeudella, olipa sitten kysymys kuuluisista pianisteista tai opiskelijoista.
Horowitz soittaa alun aika nopeasti, Friedrich Gulda vieläkin nopeammin, itse asiassa nykyisenkin konserttiflyygelin repetitiomekanismin äärirajoilla (ja näin ollen melko varmasti säveltäjän tarkoitusta nopeammin). Esimerkkinä "normaaliksi" ja luontevaksi katsotusta temposta tässä on linkki Emil Gilelsin esitykseen. Hänen ja useiden muiden esityksissä on vain pienen pieniä eroja, lähinnä nopeiden "lirutusten" selkeydessä, johon esimerkiksi liiallinen pedaalin käyttö voi vaikuttaa sotkevasti.
Gilels
Jos säveltäjä on lisännyt nuottiinsa metronomiluvut, esittäjillä on vielä vähemmän mahdollisuuksia erottautua toisistaan. Heidän on alistuttava säveltäjän tahtoon yksityiskohtia myöten, mikäli säveltäjä on ollut merkinnöissään tarkka. Periaatteessa esittäjillä ei juuri ole mahdollisuutta "tulkita" sävellystä, sillä sellainen veisi kauemmas nuoteista ja merkitsisi säveltäjän tahdon rikkomista. Waldstein-sonaatin esittäjien listalla on muuan Asuka Matsumoto, joka soittaa kaukaisesti sonaattia muistuttavaa jatsahtavaa musiikkia. Valitettavasti kysymys on todellisuudessa Matsumoton omasta musiikista, jonkinlaisesta fantasiasta sonaatin pohjalta, mutta missään tapauksessa hänen esittämänsä kappale ei ole sovitus, ei tulkinta, eikä minkään valtakunnan versio.
Musiikissa ei juuri ole tulkinnan varaa, ellei säveltäjä itse ole antanut sellaiseen lupaa, tai ellei ole kysymys sellaisesta musiikista johon liittyy oleellisena osana improvisaatio. Kun esittäjä näkee nuotin ensimmäisen kerran, ja lukee sen läpi, hän on varsin outo tapaus jos ryhtyy miettimään jonkinlaista "tulkintaa". Olisiko säveltäjä muka ollut niin huono nuotintamaan musiikillisia ajatuksiaan, että nuottien takaa pitäisi yrittää löytää hänen todelliset tarkoituksensa? Tällainen ei käytännössä ole mahdollista länsimaisen taidemusiikin piirissä.
Waldstein-sonaatissa on kysymys musiikista C-duurissa ja sen lähisukua olevissa sävellajeissa. Musiikki on välillä kovaa, välillä hiljaista, siinä on raskaita sointuja ja kepeitä lirutuksia, ja nämä hahmot yhdessä tutuiksi tulevien melodia-aihelmien kanssa muodostavat sen kokonaisuuden, josta teos on kuuluisa, ja jonka vuoksi niin monet haluavat kuunnella sitä. Mitään muuta tuohon musiikkiin ei liity, ei minkäänlaista filosofiaa, aatteellisuutta, heijastumaa ympäröivästä todellisuudesta, eikä muutakaan sellaista jonka pohjalle olisi relevanttia rakennella minkäänlaista ajatuksellista tai filosofista tulkintaa.
Juuri tässä minun käsitykseni poikkeavat jyrkästi nykyään yleisestä esteettisestä jargongista. En näe mitään järjellistä syytä soveltaa esimerkiksi relativismin, interpretivismin, dekonstruktion tai sosiaalisen konstruktionismin oppirakennelmia ns. taidemusiikkiin tai suurimpaan osaan muitakaan taiteita. Tämän kaltainen "tutkimus" on linnoittautunut omiin esoteerisiin sfääreihinsä, vailla mitään reaalista yhteyttä niihin asioihin joita ilmoitetaan tutkittavan.
Musiikissa - jos missä - tulee matematiikan kauneus kaikkein selkeimmillään esiin. Ruukinmatruuna sanoo tämän itse lutanistina.
VastaaPoistaRuukinmatruunan luonnollinen sävellaji on D, eli laulu sujuu D-duurissa ja D-mollissa helpoimmin :)
Tuo d-tonaliteetin suosio on selitettävissä parillakin tavalla. Ensinnäkin monet soittimet on rakennettu tai viritetty sellaisella tavalla että d-tonaliteetti on helppo. Esimerkiksi viulu. Toiseksi, jos oletamme että laulusävelmien keskimääräisesti yleisin laajuus on aladominantista ylädominanttiin, niin d-tonaliteetti on juuri siinä keskimääräisen äänialan ytimessä, eli ala-a:sta yksiviivaiseen a:han. Ja siihen jää sitten vielä tilaa muutamalle korkeammallekin kiekaisulle! :)
VastaaPoistaTässä on mahdollisuus puhua ristiin helposti. Kun sanotaan, että soittaja x:M (M=muusikoiden joukko) tulkitsee teoksen nuoteista, ts. muuttaa nuotinnoksen n:N lihasliikesarjaksi s:S funktiolla f_x : N -> S, niin ymmärtääkseni väitteesi on:
VastaaPoistaKaikille i,j:M k:N f_i(k) ja f_j(k) ovat yleisölle maksimaallisen nautittavia/säveltäjän tarkoittamia esityksiä teoksesta k => etäisyys[f_i(k),f_j(k)] on pieni jollakin metriikalla (kun molemmat esitykset täyttävät minimikriteerit, jotta niitä voisi kutsua edes ko. kappaleen versioiksi). Toisin sanoen, tyypillisesti sävellyksellä on yksikäsitteinen paras tapa tulkita se nuottien rajoissa. Ajatuksena tässä kai on, että säveltäjä ja muusikot jakavat samat taustaoletukset ja säveltäjä kirjoittaa nuotteihin vain minimimäärän mutta toisaalta kaiken tarpeellisen informaation, joka ohjaa koulutetun muusikon halutulla tarkkuudella tarkoitettuun esitykseen.
On kuitenkin toinen tapa lähestyä termiä "tulkinta" ja pohtia tulkintafunktion f (Kolmogorov-)kompleksisuutta. Jos se olisi yksinkertainen, voisi sana "tulkinta" olla tosiaankin liian juhlava kuvaamaan muusiikon tehtävän niitä osa-alueita, jotka eivät suoraan liity lihasten koordinaatioon jne. Tässä näkökulmassa keskeinen ajatus on, että säveltäjän ja muusikoiden jaetut taustaoletukset voivat hyvinkin olla paljon monimutkaisempia kuin itse nuotinnoksen kompleksisuus, joka on varsin alhainen. Muutamaan kilotavuun voi helposti pakata tyypillisen sävellyksen, mutta ohjelma, joka osaisi "tulkita" sen hyvänkuuloisiksi lihasliikkeiksi on paljon monimutkaisempi.
Koska esim. midi-syntetisaattorin versio nuoteista ei tyypillisesti kuulosta yhtään miltään (tähän vaikuttaa tosin myös soitinten huono laatu) ja robottimainen "täydellinen" soitto on helppo tunnistaa, on uskottavaa, että hyvä tulkinta ei ole yksinkertainen/lokaali funktio nuoteista lihasliikkeiksi. Laulu esimerkiksi on jo niin vaikeaa, ettei sitä vieläkään osata toteuttaa syntetisaattorina hyvän kuuloisesti - ts. sen muodostumista ei ymmärretä pohjamutia myöten puhumattakaan hienouksista vaikkakin osataan kouluttaa ihminen pitkällisellä harjoituksella kyseiseen tehtävään, jonka vain harvat lopulta hallitsevat niin hyvin, että kuuntelijatkin nauttivat. Mielestäni eri muusikoiden versiot ovat yksityiskohdissaan erilaisia ei-satunnaisella tavalla vaikka noudattavatkin säveltäjän intentiota. Nämä erot tulkinnoissa ovat todennäköisesti monia kertaluokkia monimutkaisempia kuin itse sävellys.
Kari V
Nuottimerkinnät ovat symboleja siinä kuin aakkosetkin. Käsittääkseni ei ole mitään estettä sille, että nuotteja voi lukea samaan tapaan kuin aakkosin tuotettuja merkkijonoja eli kirjoitusta, siis "tulkitsematta" ja hiljaa, näennäisesti edes mitenkään reagoimatta.
VastaaPoistaYllättävän harvat tietävät, että lukeminen on privatisoitunut lukijan ja tekstin väliseksi intiimiksi aktiksi varsin myöhään. Vielä pari tuhatta vuotta sitten lukeminen oli sosiaalinen tapahtuma ja teksti lausuttiin siis poikkeuksetta ääneen, usein jopa resitoiden. Tämä primitiivinen lukutapa elää edelleen mm. kirkollisessa käytössä. Sattumoisin olen yksi oman seurakuntani lukijoista, ja keskimäärin kerran kuukaudessa tai parissa nousen ambolle eli lukupulpetille lukeakseni seurakunnalle päivän epistolan tai VT:n lukukappaleen psalmeineen.
Vielä 400-luvulla herätti hämmästystä, jos joku luki kirjaa yksin ja ääneti, edes huulia liikuttamatta. Tämä käy ilmi mm. pyhän Augustinuksen Tunnustuksista. Augustinus ja hänen toverinsa yllättivät kerran Milanon pyhän Ambrosius-piispan tuijottamasta ääneti edessään olevaan avoimeen codexiin; tajuttuaan, että piispa itse asiassa luki, miehet vetäytyivät hiljaa pois häiritsemästä. Heidän reaktionsa oli sivistyneempi kuin sen kaverin, joka näki sinun lukevan Stravinski-partituuriasi, mutta periaatteessa saman kaltainen.
Tolkning har säkerligen blivit ett begrepp bl.a p.g.a att metronomen använts olika förr i tiden. T.ex. verkar Beethovens metronomsiffror kräva nästan dubbelt snabbare tempo än det är vettigt att spela hans musik. Detta har gett upphov till en osäkerhet hur noterna skall 'tolkas'. brikigheten i tolkningsmöjligheterna är enorm.
VastaaPoistaer man på Waldsteinsonatens notbild inser man att marginalen är rätt knapp för hur snabbt tonupprepningarna kan förverkligas. Gör man dem långsamt blir de tråkiga och meningslösa. D.v.s. marginalerna är knappa. Detta kan också gälla Stravinski.-- Lyssna på Abraham Ojanperä och Oskar Merikanto framförande Merikantos solosånger. Det görs friheter till den milda grad som ingen i dag skulle kunna tänka sej. Och det är så exakt som det kan bli tonsättarens uppfattning om hur hans musik skall 'tolkas'. Mellan den versionen och dagens version finns det enormt med tolkningsmöjligheter! Månne Rydman lyssnar på sådan musik överhuvudtaget? - Allt är beroende av vilken musik man hanterar...
Jovisst, Alf, du har nog rätt. Inom sångmusiken är tyglarna ofta mindre strama. Men jag talar främst om instrumentalmusiken, från klassikerna ända till största delen av modernismen. Musikens innersta idé syns där klarare än annorstans.
VastaaPoista"Musiikissa ei juuri ole tulkinnan varaa, ellei säveltäjä itse ole antanut sellaiseen lupaa, tai ellei ole kysymys sellaisesta musiikista johon liittyy oleellisena osana improvisaatio."
VastaaPoistaKyyyllä mielestäni Bach olisi hämmästynyt niitä sävyjä, mitä esimerkiksi Rosalyn Tureck hänen partitoistaan löysi tai kykeni tuomaan esiin.