Kollektiivinen syyllisyys tekee sairaaksi ja on sairasta

Selostin äsken Sääksmäen historiaa saksalaisille ystävyyskaupunkivieraille. Karmeaa, miten jäykkää puheeni oli ensi alkuun, vaikka olen osannut kielen jo lapsesta asti. Vähintään tunti meni ennenkuin alkoi sujua jotenkin. Kaiken lisäksi tämä taisi olla ensimmäinen kerta saksaksi, ja oikea keskiaikainen ja rautakautinen terminologia oli vähän hakusessa. Kun vieraat näkivät kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn Suomen äideille, heitä kiinnosti oliko meillä sama ajatus kuin Hitlerillä joka antoi kunniamerkin neljännen lapsen jälkeen. No ei ollut, mutta tuota saksalaisten "kollektiivista syyllisyyttä" hiukan sivuttiin seuranneessa keskustelussa.

Parikymmentä vuotta sitten olin vierailulla Vecheldessä, Braunschweigin esikaupungissa, ja asuin paikallisen komisarion kotona. Meillä meni muutama yö aamutunneille asti, kun väittelimme tuosta "kollektiivisesta" syyllisyydestä. Itse asiassa varsinkin anglosaksinen propaganda yrittää yhäkin lietsoa tuota ajatusta, eikä syytä kaukaa tarvitse etsiä. Natsikortin heiluttelu on kauan ollut pätevää vallankäyttöä. "Kollektiivinen syyllisyys" on kautta historian ollut käypä tekosyy milloin minkäkin laisille väkivallanteoille.
Juutalaisten "kollektiivinen syyllisyys" roomalaisten 2000 vuotta sitten suorittamaan teloitukseen kävi mainiosti pogromien tekosyyksi. Stalinin, Hitlerin, Pol Potin ja muiden hirmuteot muistetaan yhä. Saksalaisten lisäksi venäläisiä, kiinalaisia, turkkilaisia, belgialaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia pyritään syyllistämään kollektiivisesti erilaisista hirmuteoista. Normaalireaktio on melkein aina se, että noista teoista yritetään päästä eroon joko kieltämällä tai vähättelemällä niitä. Sosiaaliset seuraukset saattavat joskus olla varsin pahat.

Ensimmäisen maailmansodan tappio oli toisen maailmansodan siemen. Turkkilaiset kiistävät tai vaikenevat yhä omista vanhoista teoistaan, venäläiset samoin. Saksalaiset ovat tehneet viisaammin. Vanhat asiat on läpikäyty perusteellisesti, ja nyt on jo (vihdoin) havaittavissa merkkejä normaalista ja terveestä kansallistunnosta. Samalla tavoin kun minulla olivat silmät märkinä Eestin lippujen liehuessa 1990, samalla tavoin ne kostuivat 2006 kun jalkapallon maailmanmestaruudesta pelattiin Saksassa. Schwarz-Rot-Gold-liput liehuivat iloisesti kaduilla silloinkin kun loistavasti pelanneelta joukkueelta oli jo mestaruus mennyt sivu suun.

Poliittinen syyllistämispropaganda on länsimaissa jostain syystä varsin toispuolista. Siinä missä Sergej Eisensteinin kommunisteille tekemiä elokuvia ylistetään (aivan oikein) mestarillisiksi, siinä Leni Riefenstahlin yhtä lailla mestarillisista Nürnberg- ja olympiaelokuvista vaietaan.


Menneet ovat menneitä, ja niistä toivottavasti opitaan jotakin. Menneisyyden painolastin loputon raahaaminen mukana tekee sairaaksi ja on sairasta. Tarvitaan sellaisia rohkeita tekoja, kuin esimerkiksi Israelissa kasvanut juutalainen kapellimestari Daniel Barenboim teki Jerusalemissa 2001: esitti berliiniläistensä kanssa Wagnerin Tristan-alkusoiton. Wagner saattoi yksityishenkilönä olla millainen paskiainen tahansa, mutta hänen musiikkinsa kuuluu länsimaisen taiteen korkeimpiin saavutuksiin. Sen pitäisi riittää. Jos ei, jotakin on pahasti vialla.