Kuvassa yllä ei ole kenenkään vanhanajan korusuunnittelijan töitä, vaan joukko erilaisia säde-eläimiä Ernst Haeckelin kirjasta Kunstformen der Natur vuosilta 1899-1904. Mutta noiden eläinten mielikuvituksellisten kuorien pohjalta voisi tehdä koruja, ja on varmaan tehtykin. Ihmisen silmälle nuo muodot näyttävät epäilemättä kauniilta, ja syy lienee melko selvä. Meillä on synnynnäinen tapa kokea säännöllisiä geometrisiä muotoja miellyttäviksi eli kauniiksi. Näiden eliöiden kuoret ovat kasvaneet vähitellen tietyn perusasetelman pohjalta, niiden muodot toistuvat, iteroituvat, ja niissä on havaittavissa "itsensäkaltaisuutta" ("self-similarity") kaikessa moninaisuudessakin.
Tässä on joukko simpukankuoria samasta teoksesta. Nämäkin muodot tuntuvat kauniilta ja koristeellisilta, ja kuten muussakin luonnossa tapahtuu ne ovat kasvaneet orgaanisesti logaritmisin käyrin tai senkaltaisten kasvuperiaatteitten mukaan. Kun vastaavantuntuiset kidemuodot esimerkiksi vedellä ja muilla yhdisteillä johtuvat aineitten ominaisuuksista riippuvista hiloista, ja saattavat niiden puitteissa sisältää monenlaisia symmetrioitakin, elävän organismin kasvuun vaikuttaa myös phyllotaxis-teorian mukainen pyrkimys "seuraavan vapaan tilan täyttämiseen". Phyllotaksiset muodot noudattavat usein kultaisen leikkauksen tai Fibonaccin sarjan suhteita.
Erilaiset symmetrian muodot, muotojen toistuvuus ja iteraatiot ovat tunnusomaisia elävän luonnon synnyttämille muodoille, ja yhdessä erityyppisten mutta geometrialtaan yksinkertaisempien kiteiden kanssa ne luovat pohjan sellaiselle järjestykselle jota me luonnostaan pidämme kauniina. Mutta katsokaapa seuraavan kuvan keskellä olevaa kotiloa:
Siinä muotojen toistuvuus on edelleen suuri, mutta symmetriaan on vaikuttanut jonkinlainen anomalia. Yllättävän paljon tuo kotilo muistuttaa joitakin rokokoon tai ehkä jugendinkin monimutkaisempia koristekuvioita. Epäsäännöllinen mutta muodoltaan yhäkin miellyttävä kotilo voisi olla esimerkki siitä, miten luova taiteellinen aiheen käsittely saattaa monimutkaistaa ja rikastaa kauneuden kokemusta, yksinkertaisemman perusidean ollessa kuitenkin kaiken takana - saattaisi, mikäli se olisi inhimillisen koristetaiteilijan luomus...Luonto pystyy kuitenkin vieläkin monimutkaisempiin kauneussuorituksiin. Tässä on samaisesta Haeckelin kirjasta kokoelma erilaisia orkideoja. Tuon heimon kukkien monimuotoisuus on aina kiehtonut ihmistä, mutta nyt ihmettelyn aiheena on ehkä ennemminkin kämmekkäiden heimon muodonnan valtava muuntelevuus. Mutta yhtä kaikki, kauneudesta tuntuu yhäkin olevan kysymys.
Kauneus on matematiikkaa. Tässä tapauksessa fraktaaleja.
VastaaPoistaLuonto kammoaa paljasta ja korutonta pintaa; se henkii kuolemaa. Jäätiköt, aavikot, silokalliot, lumihanki - ne ovat elottomia, kuolleita paikkoja. Metsä, viidakko, meri - ovat täynnä elämää, matematiikkaa, fraktaaleja.
Samasta syystä modernistiset rakennukset pääsääntöisesti ovat ikävystyttäviä, banaaleja ja rumia, ja vanhat rakennukset kauniita.
Kuvasi ovat ihan erilaisia, mutta mieleeni hyppäsi BibliOdysseyn tuore Anatomia Vegetal.
VastaaPoistaMatruuna: Luonnolla on luonnostaan horror vacui, ja se täyttää tyhjää tilaa fraktaalisesti. Minua houkuttelisi muuten kovin käyttää kiteytymisen pohjana olevaa hilaa jonkinlaisena metaforana monen taiteenlajin kohdalla.
VastaaPoistaKaisa: Heh, ovat kyllä monessa mielessä samankaltaisia nuo kuvat!