sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Kollektiivinen syyllisyys tekee sairaaksi ja on sairasta

Selostin äsken Sääksmäen historiaa saksalaisille ystävyyskaupunkivieraille. Karmeaa, miten jäykkää puheeni oli ensi alkuun, vaikka olen osannut kielen jo lapsesta asti. Vähintään tunti meni ennenkuin alkoi sujua jotenkin. Kaiken lisäksi tämä taisi olla ensimmäinen kerta saksaksi, ja oikea keskiaikainen ja rautakautinen terminologia oli vähän hakusessa. Kun vieraat näkivät kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn Suomen äideille, heitä kiinnosti oliko meillä sama ajatus kuin Hitlerillä joka antoi kunniamerkin neljännen lapsen jälkeen. No ei ollut, mutta tuota saksalaisten "kollektiivista syyllisyyttä" hiukan sivuttiin seuranneessa keskustelussa.

Parikymmentä vuotta sitten olin vierailulla Vecheldessä, Braunschweigin esikaupungissa, ja asuin paikallisen komisarion kotona. Meillä meni muutama yö aamutunneille asti, kun väittelimme tuosta "kollektiivisesta" syyllisyydestä. Itse asiassa varsinkin anglosaksinen propaganda yrittää yhäkin lietsoa tuota ajatusta, eikä syytä kaukaa tarvitse etsiä. Natsikortin heiluttelu on kauan ollut pätevää vallankäyttöä. "Kollektiivinen syyllisyys" on kautta historian ollut käypä tekosyy milloin minkäkin laisille väkivallanteoille.
Juutalaisten "kollektiivinen syyllisyys" roomalaisten 2000 vuotta sitten suorittamaan teloitukseen kävi mainiosti pogromien tekosyyksi. Stalinin, Hitlerin, Pol Potin ja muiden hirmuteot muistetaan yhä. Saksalaisten lisäksi venäläisiä, kiinalaisia, turkkilaisia, belgialaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia pyritään syyllistämään kollektiivisesti erilaisista hirmuteoista. Normaalireaktio on melkein aina se, että noista teoista yritetään päästä eroon joko kieltämällä tai vähättelemällä niitä. Sosiaaliset seuraukset saattavat joskus olla varsin pahat.

Ensimmäisen maailmansodan tappio oli toisen maailmansodan siemen. Turkkilaiset kiistävät tai vaikenevat yhä omista vanhoista teoistaan, venäläiset samoin. Saksalaiset ovat tehneet viisaammin. Vanhat asiat on läpikäyty perusteellisesti, ja nyt on jo (vihdoin) havaittavissa merkkejä normaalista ja terveestä kansallistunnosta. Samalla tavoin kun minulla olivat silmät märkinä Eestin lippujen liehuessa 1990, samalla tavoin ne kostuivat 2006 kun jalkapallon maailmanmestaruudesta pelattiin Saksassa. Schwarz-Rot-Gold-liput liehuivat iloisesti kaduilla silloinkin kun loistavasti pelanneelta joukkueelta oli jo mestaruus mennyt sivu suun.

Poliittinen syyllistämispropaganda on länsimaissa jostain syystä varsin toispuolista. Siinä missä Sergej Eisensteinin kommunisteille tekemiä elokuvia ylistetään (aivan oikein) mestarillisiksi, siinä Leni Riefenstahlin yhtä lailla mestarillisista Nürnberg- ja olympiaelokuvista vaietaan.


Menneet ovat menneitä, ja niistä toivottavasti opitaan jotakin. Menneisyyden painolastin loputon raahaaminen mukana tekee sairaaksi ja on sairasta. Tarvitaan sellaisia rohkeita tekoja, kuin esimerkiksi Israelissa kasvanut juutalainen kapellimestari Daniel Barenboim teki Jerusalemissa 2001: esitti berliiniläistensä kanssa Wagnerin Tristan-alkusoiton. Wagner saattoi yksityishenkilönä olla millainen paskiainen tahansa, mutta hänen musiikkinsa kuuluu länsimaisen taiteen korkeimpiin saavutuksiin. Sen pitäisi riittää. Jos ei, jotakin on pahasti vialla.

8 kommenttia:

  1. Minä myös ihailen Daniel Barenboimin rohkeutta. Toisekseen Daniel on ollut minusta kaikkein ihanimman evankeliumin asialla aina: suuri musiikki on suurta musiikkia aivan sellaisenaan.

    Kaikki aatteet ovat jonninjoutavaa paskaa tosi musiikin rinnalla.

    Levyhyllyni aarteisiin kuuluu Danielin Mozartin pianokonserttojen kokonaislevytys sekä Beethovenin Pateettinen, Kuutamo- ja Appassionata- sonaattien upea tulkinta.

    VastaaPoista
  2. Olemme yhä liikuttavan yksimielisiä! :)

    VastaaPoista
  3. Siinä missä Sergej Eisensteinin kommunisteille tekemiä elokuvia ylistetään (aivan oikein) mestarillisiksi, siinä Leni Riefenstahlin yhtä lailla mestarillisista Nürnberg- ja olympiaelokuvista vaietaan.

    En minä ole kyllä huomannut, että niistä vaiettaisiin. Päinvastoin, nehän mainitaan aina taiteesta ja propagandasta puhuttaesta esimerkkeinä siitä, miten lahjakkaat ohjaajat voivat käyttää taitojaan epäkelpojen aatteiden propagoimiseen. Epäsuhtaa on kyllä siinä, että Eisensteinin ym. neuvosto-ohjaajien elokuvista ei juuri koskaan puhuta samaan sävyyn.

    Asia, josta sen sijaan kyllä vaietaan (luultavasti siksi, että suurin osa kirjoittajista ei ole itse nähnyt Tahdon riemuvoittoa), on se, että Riefenstahlin elokuva ei tosiasiassa alkujaksoa ja paria muuta kohtausta lukuun ottamatta ole edes propagandana erityisen mukaansatempaava. Suurimmaksi osaksi elokuva keskittyy vain näyttämään Hitleriä ja muita natseja puhumassa väkijoukoille, Hitleriä puhuttelemassa sotajoukkoja ynnä muuta sellaista, mikä on omiaan vain haukotuttamaan nykykatsojaa.

    VastaaPoista
  4. Vecheldeläisten kanssa olin samassa palaverissa Joensuussa perjantaina. Lauantai oli retkipäivä ja oman kuntani vieraiden kanssa kävimme vanhassa Valamossa, josta rekestä tänään kirjoitin. Lisääkin on tulossa.

    Saksalaisia koululaisia olemme käyttäneet Mikkelin Päämajamuseossa, jossa on katsottu aiheeseen liittyvä elokuva jatkosodasta - myös saksalaisten osuudesta siihen. Tarkkaavaisina ovat seuranneet; monelle uutta asiaa, eikä syyllistävää.

    Valamossa nuori opasrouva Svetlana, joka kertomansa mukaan oli opetellut suomen kielen omin päin oma-alotteisesti, kertoi luostarin ja alueen historiasta aivan toiseen sävyyn, mitä olisi kerrottu edellisen kerran (v. 1975) Venäjällä vieraillessani.

    Svetlana on ammatiltaan tanssinopettaja Sortavalassa, hänen miehensä on Valamoon liikennöivän kantosiipialuksen kapteeni. Pariskunta oli asunut Valamossa kymmenen vuotta.

    VastaaPoista
  5. Veikko Suvanto: Itse sanoit että Lenin filmeistä puhutaan esimerkkinä taitojen käytöstä "epäkelpojen atteiden propagoimiseen". Itse myönsit ettei Eisensteinin ym. elokuvista puhuta samaan sävyyn.

    Muuta en väittänytkään. Demonisoinnissa on eroja, riippuen siitä ketkä demonisoivat...

    VastaaPoista
  6. Kari: Olivat käyneet Kolillakin. Kertoivat innostuneina.

    VastaaPoista
  7. Yksilön syyllisyydentunne on hyvä ja siunauksellinen asia, eikä se välttämättä kollektiivisellekaan tasolle laajennettuna olisi hassumpi juttu,jos kyse olisi todella yleismaallisesta ja -inhimillisestä taipumuksesta. Mutta valitettavasti vain länsimaiset, kristillistaustaiset kansakunnat tai muut yhteisöt tarkastelevat omia tekemisiään kriittisin silmin. Tämä kollektiivisen katumusvalmiuden yksipuolisuus on kannaltamme todella vaarallista erityisesti silloin kun ollaan tekemisissä islamin kaltaisen omavanhurskaan ja ylimielisen yhteisön kanssa, yhteisön, jota eivät turhat skruupelit ole koskaan vaivanneet.

    Näistä asioista kirjoitin noin vuosi sitten omassa blogissani: ks. "Mea culpa, mea maxima culpa" (Palaneen käryä, 8.6.2010).

    VastaaPoista
  8. Kari: totta, mutta päätekstissäsi sanoit, että näistä elokuvista "vaietaan", mikä on eri asia kuin demonisointi. No, eipä tästä sen enempää.

    VastaaPoista