Yksi lapsista, Zeus, kuitenkin onnistuttiin piilottamaan, ja syötti nopeasti kasvettuaan isälleen oksennuslääkettä. Kun tämä sitten oksensi Zeun sisarukset ulos, nämä kukistivat Khronoksen ja muut jättiläiset. Zeus itse oli varsinainen tehosiittäjä, muuttui milloin miksikin ja sai jälkeläisiä niin että myyttien reunat nitisivät ja niiden väestönlaskijat olivat aivan hikisiä. Hänelläkin oli toki huoli omasta asemastaan, ja kun esimerkiksi jättiläisneito Metis oli tullut raskaaksi, Zeus vanhaan hyvään tapaan nielaisi hänet.
Siitäpä Zeulle sukesi paha päänsärky, johon auttoi vain seppäjumala Hefaistoon taltta. Kun Zeun pää oli kunnolla halki, siitä putkahti ulos täydessä sotisovassa tytär Athḗnē. Näin syntyi laajalti palvottu neitsytjumalatar, jolle ateenalaiset rakensivat kuuluisan Neitsyttemppelin eli Parthenonin Akropoliille, Ateenan yläkaupunkiin.
Tämä oli vain lyhyt johdanto paljon sievemmälle tarinalle, jonka Hómēros kertoi Odysseiassa. Athḗnē toimi jumalaksi vähän siistimmin kuin lajitoverinsa, mitä nyt naisena vähän juonitteli ilkeästi silloin tällöin. Mutta kreikkalaisia hän tuki Troian retkellä, ja kun kotia kohti purjehtivan Odysseun laiva kärsi haaksirikon, jumalatar huolehti sankarin hyvinvoinnista.
Jumalatar kuiskutteli kuninkaantyttären Nausikā'an lähtemään neitojensa kanssa pyykille ja pallolla pelaamaan merenrantaan. Eipä aikaakaan, kun rantaan ajelehti alaston puolikuollut heeros. Nausikā'a tajusi nopeasti mahdollisuutensa - eipä monellekaan kuninkaantyttärelle ole suotu mahdollisuutta vaatettaa ja hoitaa rantaan ajautuvia sankareita.
Niinpä neito sitten vei saaliinsa kotiin, foiokkien kuninkaan Alkíno'oon ja kuningatar Arḗtēn kestittäväksi. Siellä tämä sitten kertoili laveasti seikkailuistaan, Nausikā'a tietysti rakastui mieheen, mutta lopulta Odysseus muisti varsinaisen päämääränsä, eli kotimatkan vanhan vaimonsa Pēnelopeîan luo. Paljon ei Hómēros helkyttele tällä murheellisella lähdöllä, eivätkä maalaritkaan tarinasta paljon irti saaneet. Pääasiassa kuvattiin vain alastonta partaheerosta täysipukeisen kuninkaantyttären kanssa, kuten tässä:
Tai tässä Guido Renin maalauksessa:
Saksalainen Tischbein saa aiheesta yllättäen vähän enemmän irti. Punaviittainen sankari siinä paistattelee päivää huomion keskipisteenä, ja Nausikā'a kuuntelee ajatuksiinsa vaipuneena:
.jpg)
Aihe onkin lopulta enemmän kirjailijoitten heiniä. Muun muassa ruotsalainen Nobel-kirjailija Eyvind Johnson kirjoitti 1940-luvulla novellin "Strändernas svall", joka on allegorinen versio Odysseian kertomuksesta. Ingvar Lidholm sävelsi siitä 60-luvulla modernistisen teoksen "Nausikaa ensam".
Mahdottoman, vastakaikua saamattoman rakkauden teema on kirjallisuudessa eräs keskeisimpiä. Koska Nausikā'an tarina on liikuttanut jo antiikin ihmisiä, hänelle keksittiin jossain vaiheessa korvaukseksi avioliitto Odysseun pojan Tēlemákhoon kanssa. Liikuttava on tytön vetoomus urhon lähtiessä: "Älä koskaan unohda minua, sillä minä annoin sinulle elämän"...
Niin kauniina kuin tytön nimi meidän korvaamme sointuukin, se kuitenkin yllättäen merkitsee "Laivanpolttaja"... Tähän loppuun vielä Frederick Leightonin kuva Nausiká'asta vuodelta 1878. Nätti se on kuin mikä, ja tuntuu sisältävän paljon enemmän kuin päällisin puolin näyttää.
Antiikkinen Salatutu Elämät! Samanlaisia uskomattomia käänteitä molemmat sisältävät.
VastaaPoistaiisi
Vaikka jumalat ja jumalattaret johdattelivatkin ihmisiä (ja usein myös turmioon), nuo antiikin Kauniit ja rohkeat tuntuvat niin paljon paremmilta ja syvällisemmiltä. Ehkä se johtuu siitä että kaikki pitää kuvitella itse.
VastaaPoistaSiksipä kirja on pääsääntöisesti siitä tehtyä elokuvaa parempi. Omaa mielikuvitusta ei voi huippuohjaaja tai -tuottaja ylittämään.
VastaaPoistaiisi
Kreikkalaisesta tarustosta on esitetty ja voidaan yhä esittää mitä moninaisimpia tulkintoja, ja blogistin selonteko käy mainiosti Disneyn Herkules-filmin sekä Hēsíodoksen ja Hómēroksen rinnalla.
VastaaPoistaMuinaiskreikkalaisen näkemys jumaltarustostaan vaihteli tietysti ajan ja paikan mukaan, ja varmaa on, ettei se ollut yksi yhteen Homeroksen eikä Hesiodoksen kanssa, vaikka varsinkin edellisen vaikutus oli jo varhain merkittävä.
Rikas aineisto sekä kiehtovat ja hauskat, pelottavat ja surullisetkin tarinat antavat mahdollisuuden monenlaiseen lähestymiseen, aina korkealentoisesta alatyyliin, ja niitä voi yhä tulkita uudestaan, kuten blogissa mainittu Eyvind Johnson.
Et paheksune, jos annan muutaman korjauksen sankarten ja sankaritarten nimiin: Pēnelópeia, Tēlémakhos, Nausikáā (muodosta Nausikáwā, siis digamma on kadonnut).
Ja jumalatar Areten nimeä ei saa sekoittaa kreikkalaisen filosofian keskeiseen termiin aretē 'hyve' (sanapaino viimeisellä tavulla, keskimmäinen vokaali lyhyt). Itsekin ehdin hetkisen asiaa kummeksua. Lisää kreikan opintoja tarvitaan...
Kiitos Timo, aukaisit minulle uuden luvun klassisen kreikan opinnoissani! Digamma ei muistaakseni kuulunut alkeiskurssiin 1954... Mielenkiintoista on myös digamman eri muotojen sisältyminen Unicodeen, ja myös tuo koko aihepiiri stigman ympärillä. Mieleen tuli tietysti myös digamman F-muodon esiintyminen skandinaavisessa futharkissa. - Elämä on harmittavan lyhyt, kun joka nurkan takaa aukeaa aina uusi maisema jota on ihan pakko tutkia...
VastaaPoistaVielä tuosta suhtautumisesta jumaltarustoon... Olen usein törmännyt teksteihin joissa (ainakin hellenistisen ajan) aikalaiset naureskelevat sen pöhköjä kertomuksia. Kovin yhtenäistä "teologiaa" ei säilyneiden selostusten pohjalle todellakaan voi rakentaa. Mutta sen sijaan monet tarinat sisältävät vahvaa ja ikuista inhimillistä vertauskuvallisuutta, aivan samoin kuin yhdistetyn neitsyt- ja äitijumalattaren Marian ympärille on kehkeytynyt vahvaa symboliikkaa varsinkin katolisessa ympäristössä.
VastaaPoista