Turun maraton — ja minä kuin pakana herättäjäjuhlilla

Tunsin itseni Turussa lauantaina kuin neekeriksi valkoisten kylässä, tai vielä paremmin sanoen kuin pakanaksi herättäjäjuhlilla. Kaupungin teatterimöhkäleen tienoille oli näet kerääntynyt kuutisen tuhatta pitkänmatkanjuoksijaa, kenellä edessään kymppitonni, kenellä puolimaraton, ja kenellä vielä se täysipitkä kidutus. Siinä oli toinen toistaan heränneempiä liikkujia, joiden kasvoista ja vartalosta näki että lihaa oli kidutettu sitkeästi ja ehkäpä vuosikymmeniäkin.

Edessä oli terveyden, sisun ja itsekieltäymysten rituaalinen koetinkivi. Päättäväinen katse, lähes pakollinen lippalakki, huolellinen valmistautumisvoimistelu, ja sitten kohti kovan ja ankaran testin suorittamista. Kuka oli näyttämässä jotain itselleen, kuka joillekin muille, mutta ankarien ilmeitten joukossa oli toki kuitenkin joukko iloisiakin, lähes karnevalistisen tuntuisia eleitä pehmentämässä muuten vakavaa ja harrasta tunnelmaa.

Ja siinä minä seisoin keppini kanssa, ylipainoinen vanha invalidi, huonon elämän merkit selvästi näkyvissä, ja pelkäsin että pilaan nuoren ja urhean huollettavani maineen. Nuorena miehenä, vielä jotenkin kunnossa ollen olin itse vedonlyönnin seurauksena kerran juossut viisi kilometriä, juossut ja oksentanut, ja päättänyt että tuollainen itsensä kiduttaminen sai jäädä siihen. En löytänyt itsestäni minkäänlaisia endorfiinejä enkä muitakaan nautintoaineita, ja muistin vielä hyvin miten alta kaksikymppisenä olin kerran löytänyt itseni kylätien ojasta, kesken kuntolenkin pyörtyneenä.

Sen suurempi oli kunnioitukseni urheaa huollettavaani kohtaan. Ei hänkään ollut varsinainen urheilija, mutta oli jo ehtinyt näyttää itselleen, että 21 kilometrin juoksu sujuu ilman kesken sammumista, ja hän oli nyt päättänyt parantaa vanhaa ennätystään. Kuva yllä kertoo, että paarejakin juoksussa tarvittiin, mutta ystäväni ylitti maalilinjan tyytyväisenä lähes puoli tuntia nopeammin kuin aikaisemmin. Kovin harmittavan huono olin huoltajaksi, mutta sen hienompi suoritus huollettavalta...

Olin siis itselleni varsin oudossa joukossa, vaikka näin joukossa erään ammattitoverinkin. Jälkikäteen kuitenkin tuntuu, ettei tällaistakaan kummajaista kovin näkyvästi keritty paheksumaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin selvä ilo, ehkä vähän saman kaltainen kuin hengellisillä kesäjuhlilla. Monet ihmiset saavuttavat ilonsa itseään kurittamalla ja kärsimällä. Minäkin tunnen kovia tuskia vähänkin pitempiä matkoja kävellessäni, mutta ne kivut eivät muutu iloksi eivätkä nautinnoksi. Korkeintaan ne herättävät kysymyksen, olisiko minun varhaisemmassa elämässäni pitänyt tehdä jotakin toisin.

Tupakkaa lukuunottamatta ehkä ei. Istuminen kirjojen, paperien ja työkoneiden äärellä, mietiskely ja keksiminen on se minun lajini. Monet nautinnot jäävät kokematta, luultavasti. Mutta korvaavia on silti kosolti, enkä niistä luopuisi. Elämä on kumminkin päättymätön sarja valintoja, eikä ole kovinkaan hyödyllistä kuvitella loputtomia rinnakkaismaailmoja erilaisten valintojen seurauksina.

Jokaiselle käy niinkuin käy. Mitä siihen lopultakaan on sanomista.