sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Turun maraton — ja minä kuin pakana herättäjäjuhlilla



Tunsin itseni Turussa lauantaina kuin neekeriksi valkoisten kylässä, tai vielä paremmin sanoen kuin pakanaksi herättäjäjuhlilla. Kaupungin teatterimöhkäleen tienoille oli näet kerääntynyt kuutisen tuhatta pitkänmatkanjuoksijaa, kenellä edessään kymppitonni, kenellä puolimaraton, ja kenellä vielä se täysipitkä kidutus. Siinä oli toinen toistaan heränneempiä liikkujia, joiden kasvoista ja vartalosta näki että lihaa oli kidutettu sitkeästi ja ehkäpä vuosikymmeniäkin.

Edessä oli terveyden, sisun ja itsekieltäymysten rituaalinen koetinkivi. Päättäväinen katse, lähes pakollinen lippalakki, huolellinen valmistautumisvoimistelu, ja sitten kohti kovan ja ankaran testin suorittamista. Kuka oli näyttämässä jotain itselleen, kuka joillekin muille, mutta ankarien ilmeitten joukossa oli toki kuitenkin joukko iloisiakin, lähes karnevalistisen tuntuisia eleitä pehmentämässä muuten vakavaa ja harrasta tunnelmaa.

Ja siinä minä seisoin keppini kanssa, ylipainoinen vanha invalidi, huonon elämän merkit selvästi näkyvissä, ja pelkäsin että pilaan nuoren ja urhean huollettavani maineen. Nuorena miehenä, vielä jotenkin kunnossa ollen olin itse vedonlyönnin seurauksena kerran juossut viisi kilometriä, juossut ja oksentanut, ja päättänyt että tuollainen itsensä kiduttaminen sai jäädä siihen. En löytänyt itsestäni minkäänlaisia endorfiinejä enkä muitakaan nautintoaineita, ja muistin vielä hyvin miten alta kaksikymppisenä olin kerran löytänyt itseni kylätien ojasta, kesken kuntolenkin pyörtyneenä.

Sen suurempi oli kunnioitukseni urheaa huollettavaani kohtaan. Ei hänkään ollut varsinainen urheilija, mutta oli jo ehtinyt näyttää itselleen, että 21 kilometrin juoksu sujuu ilman kesken sammumista, ja hän oli nyt päättänyt parantaa vanhaa ennätystään. Kuva yllä kertoo, että paarejakin juoksussa tarvittiin, mutta ystäväni ylitti maalilinjan tyytyväisenä lähes puoli tuntia nopeammin kuin aikaisemmin. Kovin harmittavan huono olin huoltajaksi, mutta sen hienompi suoritus huollettavalta...

Olin siis itselleni varsin oudossa joukossa, vaikka näin joukossa erään ammattitoverinkin. Jälkikäteen kuitenkin tuntuu, ettei tällaistakaan kummajaista kovin näkyvästi keritty paheksumaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin selvä ilo, ehkä vähän saman kaltainen kuin hengellisillä kesäjuhlilla. Monet ihmiset saavuttavat ilonsa itseään kurittamalla ja kärsimällä. Minäkin tunnen kovia tuskia vähänkin pitempiä matkoja kävellessäni, mutta ne kivut eivät muutu iloksi eivätkä nautinnoksi. Korkeintaan ne herättävät kysymyksen, olisiko minun varhaisemmassa elämässäni pitänyt tehdä jotakin toisin.

Tupakkaa lukuunottamatta ehkä ei. Istuminen kirjojen, paperien ja työkoneiden äärellä, mietiskely ja keksiminen on se minun lajini. Monet nautinnot jäävät kokematta, luultavasti. Mutta korvaavia on silti kosolti, enkä niistä luopuisi. Elämä on kumminkin päättymätön sarja valintoja, eikä ole kovinkaan hyödyllistä kuvitella loputtomia rinnakkaismaailmoja erilaisten valintojen seurauksina.

Jokaiselle käy niinkuin käy. Mitä siihen lopultakaan on sanomista.

7 kommenttia:

  1. Lihan kiduttaminen lienee Opus Dein hommia, ja sellainen ei minua innosta. Eikä toki minkään sortin urheilukaan, vaikka toki kunnioitan määrätietoisella työllä ansaittuja saavutuksia.

    Tosin vasta viisikymppisenä harmittelen loppuun kuluneita polviani, jotka sallivat korkeintaan kilometrin yhtämittaisen kävelyn - jos kestää kipua. Sentään vielä jalkiota pystyn käyttämään, ja siitä olen tyytyväinen.

    Joskus olen nauttinut ruumiillisesta rasituksesta. Silloin, kun se ei tuottanut suoranaista kipua. Kivussa en näe mitään hohdokasta. Se ja muu kärsimys ei juurikaan ihmistä jalosta, paremminkin tekee katkeraksi ja ikäväksi.

    Jos nyt joku sitten saa nautintoa juoksemalla kieli vyön alla, niin hieno juttu. Minä nautin merestä, järvestä, kauniista ja puhuttelevasta musiikista ja hyvistä kirjoista. Mutta minkään sortin kärsimyksestä en nauti, vaan kammoksun.

    VastaaPoista
  2. KR

    Päällimmäiseksi jäi kuitenkin selvä ilo, ehkä vähän saman kaltainen kuin hengellisillä kesäjuhlilla."
    Istuminen kirjojen, paperien ja työkoneiden äärellä, mietiskely ja keksiminen on se minun lajini."

    Molemmat jalostavat.
    Hm, toinen jalostaa jaloista alkaen päähän päättyen, toinen pysyy pään pururadoilla.

    nimim '13 X kokenut'

    VastaaPoista
  3. Juuri oli tiedelehdessä juttu että liikunta tekee älykkäämmäksi. Minulle riittää tämä nykyinenkin... :)
    Tarkoitatko hikkaj että olet juossut 13 maratonia? Kova jätkä!

    VastaaPoista
  4. KR

    (Maapallo on ympäri juostuksi tullut. Samalla siinä muutenkin matkailtu.)
    Pekolan aikainen Juoksija-lehti oli todellinen kulttuurilehti - siinä Parnassot, Kulttuurivihkot ja Kaltiot kalpenivat.

    Jos aikaa on niin lukasepa japanilaisen Nobel-veikkauksessa vuosittain mukana olevan kirjailijan Haruki Murakamin 'Mistä puhun kun puhun JUOKSEMISESTA' -kirja. Tammi 2011.

    Kirjasta Dagens Nyheter kirjoittaa: "Kirjailijoille, juoksijoille tai ihmisille jotka eivät ole tehneet elämässään yhtään urheilullista elettä. Kyseessä on hiton kiinnostava kirja."

    VastaaPoista
  5. Tuttavani, itseäni selvästi vanhempi mies, on juossut minun iässäni maratonin parhaimmillaan kolmeen tuntiin, ellen ihan väärin muista - joka tapauksessa niin kovaa että aloin laskeskella:
    - juoksisinko edes yhtä kilometriä samaa vauhtia?
    - juoksisinko ylipäätään yhtä kilomtriä?
    - ja jos juoksisin, niin miksi?

    Jos lähden ajoissa liikkeelle, minun ei tarvitse juosta.

    VastaaPoista
  6. Lempilainaus yhdeltä lempikirjailijalta (Juan Ramon Jimenez):
    - Älä juokse. Kiiruhda hiljaa. Sinulla on kiire vain itsesi luokse.

    SEWL

    VastaaPoista
  7. Onnittelut huollettavalle! Lähes puolen tunnin parannus puolimaratonin ennätysaikaan on kova juttu missä tahansa tulosluokassa! (Hitto, kun oma valmennettava pudottaisi edes vajaa kymmenen minuuttia niin olisi melkoiset otsikot... paitsi tietysti anti-kestävyysjuoksuhesarissa.)

    hikkaj totesi Juoksija-lehdestä kulttuurijulkaisuna asiaa. Tapio Pekolan kolumnit olivat kirjallisesti korkeatasoisia ja aina yhtä yllättäviä läpileikkauksia kulttuurista. Minulla oli kertaalleen onni keskustella miehen kanssa pitkään ja hartaasti. Rauha hänen muistolleen.

    VastaaPoista