Wikipedia Leppäs-linjalla

Wikipedia on aikansa tasalla. Nyt se tietää Maamme-laulusta, että

Turun Yliopiston dosentti Taru Leppänen yhdistää, että Maamme-laulun vihapuheeseen.[9]. Hän sanoo muun muassa, että "vihapuheen kannalta kiinnostavia ovat --- esimerkiksi itsenäisyyspäivän viettoon liittyvät nationalistiset laulut".[10]

Kielivirheitä myöten tärkeää ja ajankohtaista. Poltinmerkki on lisättävä kaikkeen moraalisesti epäpyhään! Siveyspartiot kaduille! Missä viipyvät kirjaroviot? Kielioppi on heteropatriarkaatin kuristusväline!

Mamme-laulun vihapuhe

Dosentti Taru Leppäsen mielipidekirjoituksesta HS:ssa on noussut ansaitusti kohua. Hänhän väitti, että nk. isänmaallisissa ja maakuntalauluissa on "vihapuhetta läheisesti muistuttavia piirteitä" ja väkivaltaa. Lisäksi hän väitti, että "suomalaisuuden esittäminen maskuliinisena ja sen kytkeminen väkivaltaan ei edistä peruskoulun opetussuunnitelman toteutumista". Ja kaiken kukkuraksi hän esittää väitteen, että "suomalaisen heteroseksuaalisen maskuliinisuuden tärkeä rakennusosa on valmius puolustaa fyysistä kansallista tilaa".

Leppäsen kirjoitus on tyylipuhdasta vihapuhetta. Hänen vihansa kohdistuu "heteroseksuaalisuuteen", miehiin yleensä, sekä "nationalismiin", johon hän automaattisesti liittää väkivallan ja rasismin. Kirjassaan Vallatonta musiikkia (2010) hän käsittelee asiaa, ja joulukuussa 2009 hän esitti radiossa, että vaikka lastenkirjallisuudessa jo onkin esitelty vaihtoehtoisia sukupuolimalleja, lastenlauluista ne yhä puuttuvat. Heteroseksuaalinen hierarkia on niissä yhä voimissaan, niissä kerrotaan yhä perinteisesti äideistä ja isistä.

Leppäsen miesviha näyttää kumpuavan valtapoliittisista lähteistä. "Kuka saa tehdä lastenmusiikkia", hän kysyi radiossa, ja totesi että lastenmusiikin tekijöistä suuri osa on miehiä. En ole huomannut, että Leppänen olisi eritellyt näitä miehiä heteroiksi ja homoiksi, mutta jotenkin tuntuu siltä ettei tuollaisella erittelyllä olekaan hänelle isompaa merkitystä. Vastakkain tuntuisi olevan "heteropatriarkaalinen valtaklikki" ja sitä vastaan taisteleva tiedostava sukupuolisesti vaihtoehtomallinen yliopistollinen naisjoukko.

Tulee heti mieleen sellaisia ilmaisuja kuin "äidinkieli" tai "Suomi-neito". Jälkimmäisen kohdalla olen jo kuullut lopullisen tuomion. "Suomi-neito" on "naisen esineellistämistä", ja siis vältettävä kuolemansynti.

Leppänen katsoo "nationalismin" edustavan väkivaltaa, miesvaltaa ja rasismia. Kirjassaan hän väittää, että "jopa suvivirren kaltainen pieni virsi – on yksi niistä kentistä, joilla identiteeteistä kamppaillaan.” Luvun otsikossa mainitaan erikseen suvivirren rasismi. Rasismiksi näyttää Leppäsellä riittävän mikä tahansa ilmaisu jossa yhdistetään "me" ja Suomi tai suomalaisuus tai jokin kristilliseksi mielletty perinne. Väkivallaksi ja vihapuheeksi "toisia" vastaan hänelle esimerkkiensä valossa taas riittää joko oman maan tai maakunnan kehaisu, sekä luonnollisesti muistumat historian eri vaiheissa käydyistä sodista.

Meillä on jo pitempään oltu tilanteessa, jossa myönteiset ilmaisut kuten vaikkapa vaaleatukkaisuuden pitäminen kauniina tai Suomen pitäminen parhaana maana käännetään nurinpäin, ja loogisuudesta välittämättä ymmärretään nämä väitteiksi että muunväriset tukat ovat rumia ja muut maat mustikoita. Näin voidaan mikä tahansa positiivinen lause tulkita syrjiväksi ja rasistiseksi, ja leimata "vihapuheeksi". Kun Leppänen väittää maakuntalaulujen suhtautuvan muita kohtaan "ankarasti, jopa väkivaltaisesti", tässä väitteessä ovat mukana niin nämä nurinpäin käännetyt kehut kuin myöskin venäläisiä vastaan käytyjen puolustustaistelujen muistumat - muista vastustajistahan ei maakuntalauluissa mitenkään voi olla kysymys.

Suomalaisessa demokratiassa on toki sallittua esittää sellaisiakin poliittisia mielipiteitä, että suomalaiset tekivät väärin puolustautuessaan Venäjän vuosisadasta toiseen jatkuneita hyökkäyksiä vastaan. Tämähän merkitsee käytännössä valittelua siitä että Suomi on itsenäinen kansakunta eikä Venäjän osa. Tokihan rintamilla aina taistelivat pääasiassa nuo väkivaltaiset miehet, mutta tuskin kysymykseen olisivat kuitenkaan voineet tulla esimerkiksi sukupuolivaihtoehtoiset naisdosentit. Heitä nyt kumminkin yhä on aivan liian vähän.

Leppänen esittää kuvailemansa "nationalismin" ainoaksi hyväksyttävissä olevaksi vaihtoehdoksi opetussuunnitelmissa olevan "monikulttuurisuuden". En enää muista, oliko Leppänen niiden dosenttien joukossa, jotka taannoin ilmoittivat Senaatintorin uudenvuodenjuhlien laulujen olevan loukkaavia. Jumala ompi linnamme loukkasi ei-kristittyjä, Maamme-laulu ulkomaalaisia. Jos "monikulttuurisuus" käsitetään tämän mallin kautta, dosentin ihanne-Suomi näyttäisi todella kummalliselta.

Olen aikaisemmin kirjoittanut dosenttimme mielipiteistä kärjekkäämminkin. Blogissani Akateemista sontaa on lisää esimerkkejä hänen mielipiteistään. En lähde niitä toistamaan, mutta sanonpa kuitenkin sen verran, että henkinen pimeys ja putkinäkö näyttää vahvasti keskittyvän yliopistojen humanistisiin tiedekuntiin. Leppäsen julkinen toiminta ei niiden arvostusta isommin lisää.

Kuninkaan paluu ja rohirrim

Katselin tässä osia Tolkienin Sormus-sarjan kolmannen osan filmatisoinnista, ja löysin pieniä herkkuja joita aiemmin en ollut havainnut. Esimerkiksi örkkiarmeijan rummutus: siinä lyötiin bisarristi 2 + 3 eli viiteen, mikä luonnollisesti korosti joukon epäluonnollisuutta. Tai kun mieleltään järkkynyt Minas Tirithin käskynhaltija Denethor oli lähettänyt koko ratsuväkensä ja poikansa Faramirin varmaan kuolemaan, hän kuunteli surullista hobbittilaulua, ja söi kirsikoita joiden punainen mehu valui suupielistä kuin veri.

Koko sarjasta sen 3. eli viimeinen osa on aina puhutellut minua eniten. Varmaan se on jonkinlaisen saksalaisen keskiaikaromantiikan tulosta. Mitäpä muita Rohanin urheat ratsumiehet olivat kuin tuhannen vuoden takaisia germaaniritareita? Useimmat henkilön- ja paikannimet ovat muinaisgermaanista juurta, tai ainakin muistuttavat niitä, Isengardista ja Helmistä alkaen.

Koko asetelmahan tässä "maailmansodassa" on niin perieurooppalainen! Siinä ollaan kuin Wienin porteilla ikään, ja torjutaan perivihollista, joka aina on tullut idästä, olipa se sitten minkä niminen tahansa. Jopa alueita voidaan kuvitella maittain. Shire eli Kontu on tietysti leppoisaa Englantia, Rohan Saksaa ja Gondor ehkä Itävalta-Unkaria... Ja ehkäpä ruhtinas Imrahil Kaunis toi joukkonsa apuun Italiasta? Mitään täsmällistä vastaavuutta on toki tarpeetonta ja ehkä vahingollistakin hakea, mutta perieurooppalainen mielikuvitus pääsee tässä aika vapaasti laukkaamaan.

Tietysti koko trilogiasta on etsitty symboliikkaa, suorastaan vertauskuvallisuutta. Monet ovat korostaneet sen kristillistä perustaa, mutta innokkaimmillaan niin puhkiteologisella kuurninnalla, ettei sellaiseen ole järkevää lähteä mukaan. Mutta tokihan eurooppalainen myytistö on mukana tavalla tai toisella. Jopa Kristus-myyttikin on ajatuksena lähellä, kun seuraa Frodon tuskaista matkaa kohti ratkaisua - ja sen jälkeen poistumista ihmisten maailmasta Lännen maille. Jopa hänen kätensä vuotaa verta tulivuorella joka on kuin Golgata ikään.

Parempi olisi tietysti puhua ikivanhasta myytistöstä suurena sammiona, josta riittää ammennettavaksi niin uskonnoille kuin tarinankertojillekin. Monet myytit ovat rakenteeltaan sellaisia, että niistä voi löytää syvyyksiä mielin määrin. Myös vaikkapa Éowynin sankariteko lopputaistelussa (kuva yllä) on vanha myytti, jota vaikkapa Jeanne d'Arcin kannattajat hyödynsivät 1400-luvulla.

Hupaisa yksityiskohta on Rohanin ratsumiesten monikollinen nimi Rohirrim, joka on puhtaasti hebrean mukaan rakennettu. Tämän ovat jotkut kieltäneet, mutta kyllähän ajatus sopii erinomaisesti sellaiselle joka on lukenut paljon sanokaamme keskiyläsaksalaisia tekstejä. Siellähän saattaa törmätä hebreasta lainattuihin monikollisiin sanoihin kuten cherubim - suomeksi käännettynä voidaan sanoa, että "cherubim lauloivat", kuten nyt kai Tolkienin kohdalla on sanottava "rohirrim ratsastivat". Kuulostaa oudolta suomeksi, mutta muilla kielillä ei niinkään.

Tuliko Aragornista hyvä kuningas? Mikä oli puolihaltianeito Arwenin osuus Keski-Maan uudelleen rakentamisessa. Siitä on asiantunteva ja kiintoisa kirjoitus tässä.

Ainoa minua askarruttanut kysymys Tolkienin teoksessa on koko asetelman mustavalkoisuus. Se toki sopii tähän eurooppalaiseen perinteeseen. Mutta entäpäs jos Sauron olisikin voittanut? Mitä sitten olisi tapahtunut. Ihmiset olisivat kadonneet, haltiat lähteneet, örkit jääneet. Eipä Sauronilla olisi paljon hurrattavaa tuloksessa... Sehän läsähtäisi kokoon, ja pimeys peittäisi kaiken. Tylsä olotila jopa Sauronille? Mutta kuolemasta ja pahuudesta nuo Mordorin kaltaiset sanat ainakin englantilaisessa perinteessä kertovat, ajatellaanpa vaikka morlokkeja tai Moriartyä. Ja lähtökohtana täytyy olla latinan 'mors', kuolema.

Alastomuus Tapaus Tampereella

Kun opetin Taideteollisessa 1960-luvulla, oli iltalehdistö ja sen skandaalihakuisuus vielä aivan lapsen kengissä. Kuitenkin jo silloin monia toimittajia kihelmöi ajatus lyödä rahoiksi ihmisten ahdasmielisyydellä. Ja saatiinhan muutama surkea "skandaalin" poikanen puristetuksi ulos. Eräs Kamerataiteen osaston vuosikurssi kuvasi itsensä alasti, huhu levisi toimittajien korviin, ja nämä lööppiä lyömään! "Alastomuustapaus" Taideteollisessa!

Joidenkin toimittajien tietoon oli tullut hurjempaakin. Alastomuutta esiintyi oppilaitoksessa jopa säännöllisesti! Jo 1. vuosikurssin viattomat oppilaat joutuivat piirtämään eläväämallia, ja samaa tapahtui myös kamerataiteen puolella. Eräs toimittaja, jota ei oltu päästetty näihin riettaisiin tiloihin, kyseli toivorikkaasti minultakin, näkyykö meidän tiloissamme alastomuustapauksia. Tietysti vastasin että yhtä mittaa, sehän kuuluu tähän työhön...

Nyt lehdistö on mässäillyt ilmaisutaitoon painottuvan Tampereen Yhteiskoulun viuhahduksella. Kauheaa, lukion ensimmäiselle luokalle tulleet joutuivat näkemään alastomien abien ohijuoksun! Jotkuthan saattoivat saada siitä elinikäisen trauman! Koskaan ei sielu enää tule puhtaaksi - jos se yksikin pojista olisi ollut vähän toisessa asennossa, olisi saattanut näkyä... vaikka mitä...

Koulua ja sen rehtoria on syytetty sairaiksi, melkein ihmispedoiksi. Oppilaita on vaadittu rangaistaviksi. Tämänpäiväinen Aamulehti yritti vielä raapaista kauhistuspurkin pohjalta jotain, mutta ei saanut kuin yhden palstan täytettä. Nettiversio yritti puhaltaa ilmaa liekkeihin julkaisemalla hulluimpia paheksuntoja. Raasut.

Sopiipa tässä kysyä, ketkä tässä oikeasti ovat sairaita? Ulkopuoliset ihmisetkö, joille asia ei mitenkään kuulu, mutta riehaantuvat pienimmästäkin syystä kauhistelemaan? Toimittajatko, jotka tietävät että ihmisten joukossa on aina näitä syötin nielaisevia ahdasmielikköjä, ja jotka kääntävät viimeisenkin kiven löytääkseen edes vilahduksen jonkun takapuolesta?

Yleensä käy niin, että yhteiskunnassa alun perin pienenä vähemmistönä olevat sairaat kauhistelijat pitävät asioista jatkuvaa meteliä, niin että normaalit ihmiset eivät jaksa sellaista loputtomiin kuunnella. Ja niin hörhöt saavat vähitellen vallan, säädöksiä ja valvontaa lisätään, kunne päästään aitoon amerikkalaiseen asetelmaan:

Siveysvalvojat olivat vahtineet eräänkin omakotitalon keittiön ikkunan takana, nähneet perheenisän tulevan alasti makuuhuoneesta kahvia keittämään, ja soittaneet välittömästi poliisin paikalle. Rautoihin pantu isäparka yritti todistaa kunnollisuuttaan: "Vannon että pieni tyttäreni ei ole koskaan nähnyt minua alastomana!"

Eivät alastomat ole sairaita, vaan heidän paheksujansa. Jotka muuten itse ovat ilki alasti vaatteittensa alla.

Kolmivuotiaan kielilogiikkaa

Yllä olevan kuvan otti isä siskostani ja minusta keväällä 1940, Talvisodan päätyttyä. Vähän sitä käsittelin tietysti. Luin äitini kirjeestä isälle hupaisan kohdan: "Kari puhuu vauvalle koko ajan ruotsia". Kun ajattelin asiaa tarkemmin, huomasin että kolmivuotiaalla minulla oli pätevä logiikka kielen valinnassani.

Meidät evakuoitiin Talvisodan sytyttyä välittömästi kauas kauas maaseudulle, aina Grankullaan asti. En puhu Kauniaisista, koska kaikki paikkakuntaan liittyvät muistot ja kontaktit ovat minulla nimenomaisesti ruotsinkielisiä. Saimme sijan isäni nuorimman sisaren luota. Ulla oli sisaruksista ainoana käynyt ruotsinkielisen koulun, ja oli mennyt naimisiin ruotsinkielisen miehen kanssa. Miehen vanhemmat asuivat myös huvilassa, ja olivat vahvasti ruotsinmielisiä. Samassa paikassa asui myös isoäitini, jolle jopa saksankieli oli tutumpaa kuin suomi. Lähistölle oli sijoitettu myös äidinäitini, joka oli melkein umpiruotsalainen kuten sukunsa Jungit yleensäkin.

Noissa olosuhteissa ruotsinkieleni vakiintui entisestään. Olin toki aikaisemminkin ollut hoidettavana isovanhemmillani, jossa ruotsi oli Famon takia puhekielenä jopa useamminkin kuin suomi. Vuoden ikäiselle serkulleni Beritille puhuttiin tietysti myös ruotsia, vaikka hänen kielensä olikin vielä luonnollisesti vauvanoloista. Molemmat vanhempani puhuivat äideilleen ruotsiksi, isä myös pikkusisarelleen ja tämän miehelle ja anopille. Minä tein kolmivuotiaan yksinkertaisen loogisen päätelmän: Naisille ja vauvoille puhutaan ruotsia. Siihen liittyi korollaari: Miesten kesken puhutaan yleensä suomea.

Lapselle tällainen ei tuota pienimpiäkään vaikeuksia, minkä huomaa helposti erikielisten vanhempien lapsista. Kaksi lapsenlapsistani asuu Tyynen meren rannalla, ja heistä tulee melkein kolmikielisiä: venezuelalainen äiti puhuu espanjaa, ympäristö, koulu ja vanhemmat keskenään englantia, ja isä opettaa kaiken aikaa myös suomen alkeita. Meillä kotikieli oli suomi, vaikka isäni yrittikin silloin tällöin nuorempien sisarusteni vuoksi puhua ruotsia, hiukan heikompaa äidinkieltään. Äidille puhuin myös 3-vuotiaana pääosin suomeksi (äitihän ei ole mikään 'nainen' vaan äiti!), elleivät olosuhteet vaatineet muuta.

Rupesin jälleen miettimään tätä Suomessa tapahtunutta kielenvaihdosta. Sehän oli nopeaa, ja kesti korkeintaan kahden sukupolven verran. Kaksikielisissä oloissa muutosta tapahtui toki myös toiseen suuntaan, ja varsin yleinen tapa oli murrosvaiheessa sijoittaa pojat suomenkieliseen kouluun ja tytöt ruotsinkieliseen. Minkä verran tämä johtui siitä, että tytöillä oli parempi mahdollisuus päästä nk. hyviin naimisiin ruotsinkielisinä, jääköön arvailun varaan.

Näistä kielisuhteista minulla on vanhempien esipolvien osalta omat käsitykseni, mutta palaan niihin toisessa yhteydessä.

Mämmilä - nerokas sarjakuvaromaani

Tarmo Koiviston nerokas sarjakuva Mämmilä poikkeaa useimmista lajinsa edustajista siinä, että se on "reaaliaikainen". Pienen taajaman elämää ja ihmisiä kuvataan viikko viikolta, vuosi vuodelta. Henkilöt saavat syvyyttä ja taustoja, he syntyvät, vanhenevat ja kuolevat. Kunkin albumin piirtämisajankohdan tunnusmerkit ja ominaispiirteet heijastuvat Mämmilän taajamaan, joka ulkonaisesti sai taiteilijan kotiseudun Oriveden hahmon.

Mämmilää voisi huoleti kutsua sarjakuvaromaaniksi tai oikeammin romaanisarjaksi. Kuten Linnan Täällä Pohjantähden alla se kuvaa erään aikakauden yleisiä aatteita ja tapahtumia, mutta sijoitettuna helposti tunnistettavalle paikkakunnalle. Tragiikka ja komiikka vyyhtiytyvät toisiinsa kuten oikeassakin elämässä. Henkilöitä on hienokseltaan tyypitelty ja hiukkasen karrikoitukin, mutta vain sen verran, että heihin syntyy karaktääriä - ilman että realistinen perusote hämärtyy.

Koivisto tuntee paikkakuntansa ja sen asukkaat niin hyvin, että Mämmilällä on vahva kansatieteellinenkin arvo. Sen syvähämäläiset sanonnat saattavat tarttua lukijaan samalla tavoin kuin Tuntemattoman sotilaan repliikit. Itse olen huomannut että suustani tulee usein mämmilämäinen itsekuvailu "Kaikkena oon ollu, paitti en airanvittaksena"...

Mämmilä kuuluu suomalaisen kirjallisuuden pysyviin ydinteoksiin, vaikka kaikki kirjallisuudentutkijat eivät sitä välttämättä vielä ole tajunneet. Mutta syy miksi nyt otan sen esille johtuu suoraan edellisissä jutuissani esiintyneestä aihepiiristä. Mämmilän ensimmäisessä albumissa eletään 1970-luvun loppupuolta, jolloin vielä surutta murskattiin vanhoja asuinalueita, ja kaavotettiin uutta usein varsin läpinäkyvän ahneesti. Seurauksena oli melkein kaikkialla yksinäisinä törröttäviä kerrostalo-torahampaita tai murheellisen ja mauttoman mahtipontisia pankkirakennuksia. Raha ja pröystäily tuhosivat maun ja kauneuden, kuten tässä 50-vuotisjuhlan kuvauksessa (kuva suurenee klikkaamalla):
Tällä tavoin on laadittu kaavaluonnoksia kabineteissa - muuallakin kuin Mämmilässä:

Ja tässä vihdoin se kuva, joka minulle tulee aina mieleen (ja märkää silmään), kun ajattelen tapahtumia meiltä viedyssä Karjalassa. Vanha talo Mämmilän keskustassa on joutunut pankin haltuun, ja häikäilemätön pankinjohtaja Santanen pitää tulenpalavaa kiirettä sen purkamisella. Viimeinen asukas, vanha karjalaismummo kuskataan kamppeineen vanhainkotiin, ja tilalle pitäisi saada uusi lättähattumallinen pankkitalo.

Sortavala, Viipuri - entäpä jos kumminkin...

Isä lähtee kohta takaisin sinne jonnekin (Kuva: Elsi Rydman)

Suuren kirje- ja valokuvamassan pohjalta kirjoitan parhaillaan perheeni historiaa. Aika jota kuvaan on järkyttävä, dramaattinen ja traaginen. 1930-luvun lopun lämpimistä kesistä ja toivorikkaasta vauraudesta kirjoitin tässä aikaisemmin. Viime vuonna ilmestyneestä Talvisodan Ässärykmentti -kirjasta löysin pari saman suuntaista sitaattia:

Kesän 1939 kokeneet muistelevat sitä mielellään kauneimpana, mitä Suomessa on koskaan vietetty.(Sampo Ahto: Talvisodan henki)
Koskaan ei Suomen taivas ole ollut niin sininen, koskaan ei aurinko ole säteillyt maamme yllä niin kuin muistorikkaana kesänä 1939.(Jarl Gallén: Tionde regementet)
Viimeinen rauhan viikko oli helteinen ja sateeton. Matkailun kannalta se oli ennätyksellinen. Miljoonat ihmiset lojuivat hiekkarannoilla Terijoelta ja Hangosta aina Rivieralle ja Brightoniin saakka. Sodan alkaessa Eurooppa oli uimapukusillaan.(Max Jakobson: Diplomaattien talvisota)

Ja tuon kaiken piti loppua niin yllättäin, karkealla ja helvetillisellä tavalla. Oma perheeni selviytyi talvisodasta sentään kohtalaisen hyvin, isäni haavottui vain lievästi. Mutta jo lähisuku kärsi pahoin, ja se sukulaistalo jossa me niin pitkään olimme sotaa paossa menetti heti nuoren isäntänsä. Lukuisat kirjeet ja kortit kertovat riviensä väleissä hirvittävästä ahdistuksesta. Vihollisen karkean ja raa'an häikäilemättömän yllätyshyökkäyksen 30.11. jälkeen kesti kymmenen päivää, ennenkuin isäni Kannaksen Kuolemajärvellä edes tiesi, olimmeko me hengissä. Hänellä oli kaksinkertainen vastuu ja huoli: viimeisillään raskaana ollut vaimo ja pieni lapsi, ja oman maan kohtalo, jonka puolustustaistelussa hän oli myös vastuussa alaistensa hengestä.

Niinpä isän kirjeet ja kortit ovat täynnä luottavaisuutta ja uskoa asioiden selviämiseen, kaikki menee oikein hyvin, mitä nyt välillä vähän vaihdettiin korsua, tai oli muita töitä. Ja äiti lähettää takaisin samanlaisia, kaikki menee hyvin, ei mitään huolta. Kuitenkin kirjeet saattoivat myöhästyä kolmekin viikkoa. Jopa siskoni syntymästä kertonut riemukas sähkösanoma tuli perille vasta viiden päivän päästä. Ja kaiken aikaa, näissä oloissa, kyti jäytävä pelko oman perheen ja koko maan kohtalosta.

Kaiken tämän hirmuisuuden keskellä yritän saada jälkipolville kertomusta aikaan, mutta havahdun kaiken aikaa siihen, että mielessä pyörii monenlaista ennen niin syntisen kiellettyäkin ajatusta. Entäpä jos sota olisi kulkenut toisella tavalla? Entäpä jos läntinen apu olisi päässyt tänne ajoissa? Entäpä jos länsimaat ja Saksa olisivat lykänneet keskinäistä väliensä selvittelyä? Entäpä jos Neuvostoliitto olisi sortunut, ja raja pysynyt Syvärillä? Entäpä jos Saksa olisikin voittanut sodan jollakin tavalla, tai välttänyt edes oman tuhonsa?

Tällaisten ajatusten esittäminen julkisesti (kuten tässä) herättää vieläkin raivoa monissa ihmisissä. Minun on vaikea ymmärtää heitä, mutta vuosikymmenien pituisella, ulkoa pakotetulla propagandalla on ollut tehonsa. Silti täytyy myöntää, että kun näkee esimerkiksi tällaisen liikennemerkin, se kouraisee syvältä. Kuva ei ole 1930-luvulta, vaan sen kuvasi äskettäin bloggeriystäväni hikkajii Imatralla käydessään.