Apoteoosi eli taivaalle nousu

Teemu Selänteen pelipaita nostettiin jäähallin kattoon, ja hänen pelinumeronsa '8' jäädytettiin pois käytöstä. Symbolisesti siinä kohotettiin maallinen urheilutähti taivaalle, loistamaan siellä muiden tähtien seurassa ikuisesti. Hienompi älyväki oletettavasti tuhahti halveksivasti, mutta minäpä kerron miksi ja miten ihmiskunta on tällaista harrastanut, ja väitän että se tarvitsee tällaisia puoliuskonnollisia seremonioita yhäkin.

Taivaan tähdillä ja tähtikuvioilla on antiikkiset nimet. Niiden takana on perinnettä jo muinaisesta Egyptistä alkaen, ja lukemattomat tarusankarit loistavat siellä yhä, vaikka he muuten ovat ihmisten enemmistöltä unohtuneet.

Rooman keisarit kokivat kuolemansa jälkeen valtiollisen apoteoosin, jumalaksi julistamisen. Kristuksen taivaaseennousu oli pelkästään vanhan tradition mukainen tapahtuma, vaikka se meille ehkä näyttää olevan ikäänkuin ensimmäinen laatuaan.

Eurooppalaisessa taiteessa apoteooseista tuli suorastaan oma genrensä. Taivaalle nostettiin paitsi uskonnollisia ja valtiollisia sankareita myös suuria taiteilijoita. Tässä nostetaan taivaalle jumalten joukkoon kirjailija Friedrich Schiller. Kuva on vuodelta 1855, eli paljon Schillerin kuoleman jälkeen, ja se liittyykin Saksan yhdistymispyrkimyksiin.

François Couperin sävelsi ainakin kaksi "apoteoosia", toisen Lully'n, toisen Corellin muistoksi. Hiukan huumoriakin aiheeseen on löydetty. Ensimmäisessä kuvassa Johann Strauss junior on jo taivaassa, ja hänen "klassisemmat" kollegansa tanssivat hänen johdollaan. Toisessa kuvassa Anton Bruckner astuu taivaallisten kollegojensa joukkoon hieman hämillisenä moisesta kunniasta. Useimmat tervehtijöistä ovat helposti tunnistettavissa.

Tänä päivänä juhlivat idoleitaan kymmenet ja sadat miljoonat ihmiset. Useimmilla ei ole merkittävää yhteiskunnallista asemaa, mutta heillä on silti samanlaiset tarpeet kuin menneillä sukupolvilla. Ihailun ja palvonnan kohteet ovat joskus myös kelvollisia esikuvia, kuten nyt juhlittu Selänne. Hän toki elää vielä, kuten Elviksestäkin arvellaan. John Lennon arveli aikoinaan nelikkonsa olevan kuuluisampi kuin Jeesus, mutta miten hänen taivaaseen nousunsa laita on, siitä minulla ei ole selkeää tietoa.

Eli eipäs naureta ylimielisesti, hienompi kulttuuriväki! Teilläkin saattaa olla suinpäisen ihailunne kohteita, ja salaa olisitte ylen onnellisia heidän julkisesta apoteoosistaan. Tämä väitteeni perustuu suoriin havaintoihin, eikä ole mikään heitto. Vilpittömästi toivon, että teidän joukostanne joku myös kokisi taivaalle nousun, edes hänen kynänsä tai kompuutterinsa...

Joululaulun kaameaa ähkyä

Joulun aikana en juuri radiota kuuntele. Paitsi silloin kun ajan Helsinkiin perheen luokse. Radio pitää minut hereillä, ja herättelee sopivia adrenaliinipurkauksia joululaulutulvallaan. Kuuntelen vain Ylen ykköstä, sillä arvelen muitten asemien herättävän liiallistakin liikenneraivoa.

Kysymys ei tietenkään ole siitä, etten joulumusiikista pitäisi. Mutta se tapa jolla erilaiset yrittäjät työntäytyvät näille musiikillisille joulumarkkinoille on liian usein puhtaasti raivostuttava. Normitapauksessa sinänsä ihan pätevät esittäjät vetelevät laulut läpi kuin höyrykone. Liian nopeasti, liian välinpitämättömästi, musiikin ja tekstin hienoista nyansseista ilmeisen tietämättöminä.

Tämä nykyinen konemainen kiire vaivaa raivostuttavaa kyllä myös taidemusiikkia. Tottahan Bachin jouluoratoriota pitää soittaa, ja sen 2. kantaatin taivaallista orkesterijohdantoa. Mutta sen sijaan että se keinuisi perinteiselle joulumusiikille ominaisessa rauhallisessa sicilienne-rytmissään, siitä tuleekin erilaisten oboeitten taistelutanner, tempoltaan kauniisti sanoen nopeaa valssia, ja rumasti sanoen vanhaa gigue-tanssia muistuttava.

 Joulun klassinen sicilienne on myös tuon kuuluisimman laulun pohjana, sen jonka kaksiääninen laulunuotti on tämän jutun yllä. Ani harvoin sitä saa Franz Gruberin alkuperäismusiikkina kuulla, vaikka se on kaikin tavoin elegantimpi ja kauniimpi kuin vallitseva yksinkertaistettu ja laimennettu melodia. Hyvin yleisesti se niin amerikkalaisina kuin suomalaisten iskelmälaulajien esityksenä menettää rytminsäkin. Taa-ta-taa taa:sta tuleekin taaa-ta-ta taa, usein liian nopean temponkin takia, eikä vain vaikkuisen sävelkorvan vuoksi.

Nyt tulemme sitten siihen olennaisimpaan asiaan, eli sovituksiin. Normaalisti 'sovitus' merkitsee sitä, että alkuperäinen sävellys sovelletaan toisenlaiselle esittäjäjoukolle. Gruberilla oli kaksi (mies)laulajaa ja kitarat (se alkuperäinen nuotti on tämän jutun lopussa). Mutta sovittajalla on sekakuoro ja jousiorkesteri käytössään. Jos hän kunnioittaa alkuperäistä sävellystä, hän ei tee muutoksia enempää melodiaan, sointuihin, kuin yleisilmeeseenkään. Jousiorkesteri ei silloin muistuta "Melachrinon 1100 jousta", eikä kuoro "Händelin Hallelujaa". Vuoripuron kirkasta vettä ei sovi väkisin muuttaa hehkuvaksi Tokaijin viiniksi - sellaisella on aivan omat hienot tilansa muissa yhteyksissä.

Mutta mitä tekevät useimmat sovittajat? He luulevat, että sävellyksen soveltaminen uudelle esityskokoonpanolle ei ole varsinaista sovittamista, mikäli se sovitus ei sävyiltään ja yksityiskohdiltaan selvästi eroa alkuperäisestä. Näinpä he sitten koirien tavoin kusaisevat musiikkiin omat hajumerkkinsä, lisäilevät alku- ja loppusoittoja, muuttavat sointuja ja ehkäpä melodiaakin, ja luulevat olevanssa suuriakin taitureita. Samalla he ovat mitätöineet alkuperäisen sävellyksen vain kuin tuulen tuomaksi nimettömäksi paperinriekaleeksi, oman erinomaisuutensa ja loistonsa käyttöainekseksi.

(Minulla on omiakin kokemuksia tästä. Joitakin laulujani on väännelty "paremmiksi" sellaisilla tavoilla, etten niitä ikinä voisi hyväksyä. Ellei alkuperäinen sävellys kelpaa, jätettäköön se sitten omaan arvoonsa. Mutta eihän minulta tällaisia kysellä, ja jos kieltää yritän, saan kuulla että olen vain tyhmä kun en iloitse siitä että minua paremmat ovat suostuneet hienontelemaan tekeleitäni...)

Lukemattomat oopperalaulajat ovat myös ehättäneet joulumarkkinoille. He kiljuvat keuhkojensa mahtavalla voimalla "Hiljaisen joululaulun", tai posottavat "Sylvian joululaulun" läpi kuin se olisi Salomen mielipuolinen monologi Straussin oopperasta. Ei vienoa hajuakaan Collanin soinnutuksen ja melodian nyansseista, eikä niihin liittyvän tekstin merkityksistä. Kaikki tulee ulos kuin silppurikoneen tuutista.

Minne on nykyajalta kadonnut taju, taito ja ajatus! Missä on rauha, hiljaisuus ja ymmärtämisen halu? Musiikintekijöiden on mainostajien tapaan melskattava, tuotettava nopeasti mutta halvalla, välkyteltävä valoja niin että silmiä särkee. Ja sovittajat istuvat gruberien, kotilaisten ja collanien ruumiiden päällä, ryöstettyään niiltä mitä sattuivat ryöstettäväksi ymmärtämään, ja paistattelevat päivää uuden ajan sankareina. Hyi helvetti.

Tässä alla on se Gruberin joululaulun alkuperäinen yksinkertainen muistiinkirjoitus. Jospa joku vielä ymmärryskyvyltään vaurioitumaton muusikko nappaisi tämän kunnioittavaan käyttöönsä!

Viimeinen pyristely takaisin Parnassolle

Ylen uutiset kertovat suomalaisesta kulttuuriviennistä:

Klaus Härön Miekkailija on tehnyt suomalaista elokuvahistoriaa. Se on ensimmäinen kotimainen elokuva, joka on sekä edennyt Oscar-kisassa shortlistalle että saanut Golden Globe -ehdokkuuden. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan takana on kova kampanja, jossa isojen rahojen puuttuminen on paikattu kekseliäisyydellä.

Olen herännyt maailman muuttumiseen yhtäkkiä ja rajusti. Jos nk. klassisen musiikin säveltäjä Helsingissä (kuten minä) halusi 60- ja 70-luvuilla uuden orkesteri- tai kamarimusiikkisävellyksensä julki, riitti että hän ilmoitti asiasta radiolle tai vaikkapa kaupunginorkesterille. Tuota pikaa kappaleet löysivät paikkansa konserttiohjelmissa. Edellytys tietenkin ja kaiketi oli, että oli itse tiiviisti mukana ns. "porukoissa", tunsi kaikki soittajat ja kapellimestarit. Sävellyskonsertin järjestäminen oli helppoa, kun Fazerin konserttitoimistolla oli valmis koneisto.

Tänään sähköpostiin singahtelee viestejä joissa tarjotaan apua töitten julkistamiselle tai "kulttuuriviennille". Mutta edellytys on, että esittäjät ja perusrahoitus ym. ovat valmiina. Entä jos tekijä on vanha ja erakoitunut maalle, menettänyt kaikki henkilökohtaiset kontaktinsa lajitovereihinsa (jotka kaiken lisäksi ovat enemmän tai vähemmän tästä maailmasta erkaantuneita) , mitä hän voi tehdä? Kysellä harvoilta nuoremmilta kontakteiltaan neuvoa, pyytää heitä kertomaan verkostossaan näistä esitystarpeista.

Silloin käy joko niin, että vastausta ei löydy, tai saa vaikkapa tällaisen palautteen: "Kuule, tänään tarjotaan niin paljon kappaleita esitettäväksi, että joudumme valitsemaan tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Sinä et valitettavasti enää kuulu tähän kaanoniin, sinun töitäsi on soitettu enää harvakseltaan".

No nythän tässä ilmeisesti tarvittaisiin manageri. Ilman manageria tai tehokasta lobbausporukkaa et enää saa viestiäsi läpi minnekään. Mutta mistä sellaisen managerin löytäisi? Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta? Onko sellaisia enää?

Minulla on sosiaalisessa mediassa kavereina muutamia hienoja sympaattisia tähtimuusikoita, ja pari kolme säveltäjääkin, ja olen huomannut merkillisen ja minua ankarasti yllättäneen seikan. Suurin osa heidän some-toiminnastaan on oman työn markkinointia ja mainostusta. Minä vanhanaikaiseen tapaani suorastaan vierastan markkinointia, en juurikaan kehtaa kehua valmistuneita sävellyksiä some-kavereilleni, jotka eivät yleensä edes ole tällä alalla. Sometan ihan muista asioista, yleisistä tapahtumista tai muiden taiteilijoiden tai ajattelijoiden ideoista. Vanhanaikaiseen tapaan sanan "minä" käyttäminen oli arveluttavan itsekeskeistä, puhumattakaan nykyään suosituimmasta "minä-minä"-jargonista.

Tämä kaikki selvisi minulle nyt, kun olen seuraavaksi täyttämässä 80 vuotta. Ajattelin näet että sen kunniaksi voisin julkistaa elävänä esityksenä ja äänitteenä vaikkapa muutamia tuoreita sävellyksiäni jousikvartetille. Tiedän kyllä hyvin, että olen jo 60-luvulla pilannut maineeni "paremman musiikin" ankaralla puolella tekemällä ns. viihdettäkin, ja että minua sen vuoksi katsotaan pitkin nenänvartta. Ehkä ulkomailla ei tunnettaisi huonoa mainettani? Englannissa kyllä on esitetty sekä orkesteri-, kuoro- että kamarimusiikkiani, tosin paikallisen sponsorin avustuksella. Pitäisikö etsiä ratkaisua Amerikoista? Siellähän on loistavia esittäjiä pilvin pimein... Pääsisi sillä tavoin pois tästä ankeuttajien hallitsemasta kotimaasta, joka todellakaan ei enää ole sama kuin nuoruudessani.

Vuorokausi

Tässä vain satunnainen huomio kielten ja asenteitten/perinteitten eroista.

Vain skandinaavisilla kielillä, itämerensuomalaisilla kielillä, hollannilla, venäjällä ja puolalla (plus sattuneesta syystä esperantolla) on oma sana 24 tunnin pituista ajan mittayksikköä varten. 

Ruotsin dygn on ilmeisesti sukua sanalle dag. Eestin ööpäev on rakennettu kuten esperanton tagnokto. Muut kuin mainitut kielet käyttävät vähän samantapaisia, puhekielessä harvinaisia konstruktioita, tai sitten tunti-ilmaisua 24.

Suomen vuorokautta on selitetty esimerkiksi myllyjen käyttöoikeudella, joka siis kullakin talolla saattoi olla vuorokauden pituinen. Jos näin on, sana ei ole aivan ikivanha.

Mutta miksi vain pohjoisilla kansoilla ja purjehtivilla hollantilaisilla on oma sana? Hatusta vedetty selitys: 

Pohjolassa varsinaisen valoisan päivän pituus vaihtelee aivan olennaisesti eri vuodenaikoina. Talvella työpäivää oli jatkettava pimeälle, mikäli mahdollista. Kesällä nukuttiin myös valoisaan aikaan. Pohjoiset ja hollantilaiset merenkulkijat joutuivat luonnollisista syistä laskemaan aikaa vuorokausittain. Päivän ja yön vaihtelu ei merkinnyt merellä niin paljon kuin umpimantereella.

Joku lukija saattaa olla asiasta paremmin perillä. Korjatkaa päättelyäni, olkaa hyvä.

Narraaminen ei ole reilua, Lottokauppias!

Ehkä minä olen aina ollut vähän hentomielinen, kun minusta hyväuskoisten ja tyhmien narraaminen on vastenmielistä, epäreilua ja kerta kaikkiaan väärin. Jaoin tuon yllä olevan loton fb-mainoksen siellä minne se tuli, enkä oikeastaan saanut kannustusta tällä hentomielisyydelleni. Tyhmyys, yksinkertaisuus ja herkkäuskoisuus on sallittu pilkanteon kohde tässä maailmassa. Ei puhettakaan, että meidän parempiosaisten tulisi jotenkin suojella heikompia.

Lasten narraaminen on kansatieteilijöiden mukaan ollut menneinä aikoina suosittu, mutta joskus hyvin julmakin huvittelun muoto. En laske kaikkia aprillauksia tähän, sillä niiden aiheuttama mielipaha kääntyy yleensä parhain päin yleisen yhteisnaurun ja ehkä pikku palkinnonkin vuoksi. Sellainen tapaus oli varhaisin aprillausmuistoni. Isä tuli jotenkin ovelan näköisenä lastenhuoneeseen, katseli ulos ikkunasta, ja sanoi: "Lapset, lapset, tulkaas katsomaan mitä ihmettä tuolla ulkona on!" Eihän siellä mitään ollut, mutta kaikki nauroivat aprillipilan vuoksi, ja taidettiin saada jotain maistuvaakin aamupalaksi.

Mutta sen kaltainen narraaminen, jossa palkintona on pilkka tai jonkin asian menettäminen, ei voi olla vaikuttamatta uhrin psykologiaan. Uhri saattaa muuttua varovaisemmaksi, ja välttää tällaisten tilaisuuksien uusiutumisia, mutta seuraavana uutena uhkana saattaa tulla vastaan teennäinen ja vilpillinen ystävällisyys. vähän niinkuin tuossa lottomainoksessa.

Mairea, hunajainen ääni, se jonka niin monista mainoksista tunnemme, lähestyy kohdettaan aloittamalla epätotuudella: "Unelmointi on jo puoli voittoa". Sitten se teeskentelee kiinnostusta: "Mistä sinä unelmoit?" Uhri luulee jonkun todella olevan kiinnostunut hänen unelmistaan, ja alkaa unelmoida ja kirjoittaa kommenttia. Ehkä jopa "tykkää" mukavan ystävällisestä sivusta. Vilunki jatkuu: näytetään kaikenlaisia unelmoinnin kohteita, ja vihjaistaan että monet ovat sellaisia jo onnistuneet loton avulla saavuttamaan. Tähän viettelijä voisi vielä sanoa: "Anna rahasi meille, me autamme sinua toteuttamaan unelmasi!" Tätä ei sanota, sillä voiton saamisen todennäköisyys on niin suunnattoman pieni.

Kun joku on huijauksen vuoksi menettänyt rahoja tai omaisuutta, sanotaan yleisesti: "Ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa". Minusta tämä ilmaisu on kyyninen, ja viittaa siihen että petkuttamisyhteiskunnan perusteet on jo hyväksytty.

Kirjallisuus ja laulut ovat täynnään yksinkertaisia tyttöjä, joita sutki kosiomies pettää. Jotkut tyytyvät nuolemaan haavojaan, jotkut kävelevät järveen. Kovassa menestyshakuisessa nykymaailmassa tuommoisista kohtaloista ei juuri välitetä. Tänään tyhmyys käy ilmi menestymättömyydestä. Luuseri on yleisesti hyväksytty pilkan kohde. Tyhmä mikä tyhmä - ja sen vuoksi vapaasti hyväksikäytettävä.

Kun nyt katson mitä ylle olen kirjoittanut, tuntuu siltä että näin voisi ajatella vain kokonaan tästä' maailmasta ulkona oleva onneton haihattelija. Myönnän, ettei tuo ole kovin väärä arvio...

Sibelius ja minä

Peter Lacovich ja Jean Sibelius Ainolassa 1954. Kuva KR

Ehdin minäkin valokuvata Sibeliuksen, kuorovierailun yhteydessä 1954. Kolme vuotta myöhemmin olin Ainolan puutarhassa seuraamassa hänen arkkunsa laskemista sen multaan.

Olin pojasta lähtien leimaantunut kahteen säveltäjään, isä-Bachiin ja Sibeliukseen. Ensimmäiset kaksi ostamaani orkesteripartituuria olivat Finlandia ja 2. sinfonia. Olinkohan silloin neljäntoista. Muut sinfoniat tulivat pian perässä, ja vieläkin on jäljellä nuottilehtiä joihin olin tehnyt pianosovitusta Finlandiasta ja 1. sinfonian finaalista.

Vaikka Sibelius oli orkesterimusiikin osalta ensimmäinen mestarini, hän on pysynyt monilla tavoin aktuellina koko ikäni. Vähän väliä käyn tarkastelemassa, miten hän rakentaa kiehuvan jousistokuvioinnin ylle puupuhaltimien ja käyrätorvien kudosta, sitä joka vie musiikillista kehittelyä eteenpäin. Eräs radion musiikkitoimittaja väitti sarkastisesti, että Sibelius oli oikein hyvä salonkimusiikin tekijä, mutta oli avuton orkesterinkäyttäjä sinfonisissa yhteyksissä. En tiedä mitä tämän heiton takana oikeasti oli, mutta totaalisen väärä se kumminkin on. Orkesterikudoksen rakentajana Sibelius oli suurenmoinen taituri, oman sävelkielensä puitteissa.

Vertaan sinfonisen musiikin kuuntelua polulla tai tiellä tehtyyn matkaan. Näkymät vaihtelevat, liukuvat toisesta toiseen. Välillä tullaan aivan outoihin ympäristöihin, välillä tutumpiin. Noustaan metsäisille ylängöille ja kallionäkymiin, ja laskeudutaan taas alas viljeltyihin laaksoihin. Matkan varrella tulee vastaan yllätyksiä, ihmeellisiä ja erikoisia maisemia, välähdyksiä jotka jäävät mieleen, tai vaelletaan riittävän pitkälti samanlaisessa ympäristössä, jotta saavuttaisiin taas jonkin mieltä sykähdyttävän näyn eteen.

Yleisradio on kiitettävästi osallistunut Sibeliuksen 150-vuotisen juhlan viettoon. Erityisen hieno on sarja jossa kapellimestari Hannu Lintu kertoo kunkin sinfonian tarinan, käy läpi niiden tematiikan ja erityispiirteet, ja esittää ne sitten Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Panen tässä esimerkiksi vain viidettä sinfoniaa koskevan jakson. Loputkin löytyvät Areenasta. Toivottavasti kauan!

Kullakin on omat suosikkinsa Sibeliuksen sinfonioiden joukossa. Joku suosii romanttista Ykköstä tai mahdikasta Kakkosta. Jollekin Nelonen jää oudoksi, mutta Viides mahtavine "joutsenfinaaleineen" on kaiken täyttymys. Minulle läheisimpiä ovat ehkä Nelonen, Kuutonen ja Seitsemäs. Mutta kaikissa on omat herkkunsa.

Yksi Sibeliuksen vahvuuksista on kehittää kiehtovaa musiikkia ns. urkupisteen tai samana toistuvan sointujakson ylle. Sellaista on vaikkapa Ykkösen hitaassa osassa, Kakkosen finaalin sivuteemassa, Kolmosen toisessa osassa ja finaalissa, Viitosen 2. osassa ja finaalin "joutsenteemassa", sekä oikeastaan myös Seitsemännen jylhässä pasuunateemassa. Sähähteleviä jousistokuviointeja ja niiden ylle kehkeytyviä puhallinten teemoja on joka sinfoniassa. Ja entäpäs Sibeliuksen viimeisten sävellysten myrskyt, joita löytyy Tapiolasta, Myrsky-musiikista tai jopa 7. sinfoniasta!

Sibeliukseen on aikojen kuluessa liitetty niin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin tarroja, että niiden unohtaminen olisi nyt tärkeää. Palaaminen puhtaan musiikin pariin onnistuu oikein hyvin kuuntelemalla vaikkapa Hannu Linnun seitsemän ohjelmaa. Kuuntelin ne kaikki taas eilen, Viidennen itse asiassa kaksikin kertaa. Ainoa harmi oli etten löytänyt Kuudennen partituuria mistään. Se on ollut niin useasti tarkasteltavana, että on saattanut livahtaa vaikka patjan alle. Lähdenkin heti tutkimaan asiaa. 

Emigrantin vieras Helsinki

Monet someystävät ovat innostuneet tekemään Ilta-Sanomien testin, jossa katsotaan pystyykö vastaaja todistamaan olevansa Helsingistä tuleva pakolainen. Muualta Suomesta ei testin mukaan ole tarvetta paetakaan, minkä minä kyllä ihan hyvin ymmärränkin.

Itse en selvinnyt testistä. Olen näet muinaishelsinkiläinen, mamu eli maallemuuttaja melkein neljänkymmenen vuoden takaa. En edes tiedä mitä raitiotielinjoja pääkaupungissa enää on, tai mitä reittejä ne mahdollisesti ajavat. Paikalla jos satun käymään, käytän aina taksia, sillä en edes tiedä miten julkinen liikenne siellä toimii, tai mistä voi hankkia sellaisessa vaadittavan piljetin. Itse asiassa sain kauhun sikäläistä paikallisliikennettä kohtaan jo kolmisen kymmentä vuotta sitten, kun yritin matkustaa Pasilan tv-studioilta paikallisjunan kyydissä rautatieasemalle. Ihmettelin kun konduktööriä ei tullut, ja vielä enemmän sitten kun sellainen todella tuli ja ilmoitti että minua odottaa hirmuinen sakko kun matkustan liputta. Sellaisen olisin voinut kuulemma hankkia jostain loppupään vaunujen osastosta. Mistäpä maalainen sellaista tietämään...

Yllä on I.K.Inhan valokuva (vanhan) ylioppilastalon nurkalta kohti Aleksanterinkatua vuodelta 1908. Kuten huomataan, ei Stockmannin tavarataloa vielä ollut rakennettu, ja siihen menisikin vielä pari kymmentä vuotta. Mutta itse asiassa minun Helsinkini ei eroa paljonkaan tuosta Inhan  kaupungista. 1930-luvun lopun Helsinki on vieläkin tutumpi, ja sitä tuttuutta jatkui aina 60-luvulle asti. Silloin Helsinkiä kohtasi pommituksiakin pahempi tuho, kun liike-elämä alkoi toden teolla tuhota uusrenessanssi- ja jugend-kaupunkia.

Suuri osa Inhan veljen Usko Nyströmin kerrostaloista oli jo rakennettu vuonna -08. Isoisäni asui niistä kolmessa; minä tunsin hyvin viimeisimmän Katajanokalla. Jostain syystä isoisäni kävi kuvaamassa muutamia Nyströmin taloista joi rakennusvaiheessa - ehkä hän jopa tunsi arkkitehdin. Minä sitten tavallaan tutustuin Nyströmin veljesten nuorimpaan, Solmu Nyströmiin, sillä tämä oli tehnyt meidän klassisen saksankirjamme.

Sen verran perehtynyt olen 1900-luvun alun Helsinkiin, etten siellä eksyisi. 1930-luvun lopun Helsingistä minulla on jo muistojakin. Merkillistä muuten on, että vaikka useasti unissa käynkin "Helsinki"-nimisessä suurkaupungissa, koskaan en ole nähnyt siellä sodan jälkeisiä moderneja rakennuksia. 1920-luvun klassisismi on ilmeisesti "minun Helsinkini" tuorein rakennustyyli.

Näyttää siis pahasti siltä, että minun henkinen taustani pohjautuu 70 - 100 vuoden takaiseen maailmaan. Palaisin mielelläni sinne takaisin, parilla edellytyksellä. Pari maailmansotaa saisi mielellään nykykokemuksen nojalla pyyhkiä pois, samoin erinäiset sisällissodat. Ja tämän nykyisen siunauksellisen tietotekniikan veisin kyllä mukanani. Keskustelisin silloisessa Ansichtsbuchissa luontevasti Mika Waltarin ja Volter Kilven kanssa, herättäisin konservatiivisuudellani pahennusta jopa Koskenniemessä, ehkä peräti myös isässäni, mutta isoisäni Walterin kanssa olisin kyllä hyvät kaverit, kuten aina...