Sävelten maailma - aika paksu esikoiseksi

Menneisyyteni papereita selatessani olen aika lailla ihmetellyt sitä töitten määrää ja sitä luettujen, kuunneltujen ja omaksuttujen asioiden laajuutta joihin 50-luvun puolivälin vuosina kykenin. Kun aloin kirjoittaa Ylioppilaslehteen olin juuri täyttänyt 19 vuotta. Päivät kuluivat yliopistolla tai kirjastoissa tai kokouksissa, illat konserteissa. Sitten vielä tulivat keikat oopperassa ja vähän myöhemmin kirjastonhoitajan sijaisuus Sibelius-Akatemiassa. Kaiket yöt luin, luin, luin. Merkillistä miten paljon nuorukainen ehtii vuorokauden 25 tunnin aikana tehdä ja omaksua!

Sitten joku ennakkoluuloton WSOY:llä keksi, että nuorta neroa olisi hyödynnettävä myös kirjankustannuksellisesti. Siellä oli päätetty julkaista ensimmäinen suomenkielinen "Konzertführer", musiikinkuuntelijan tietokirja. Valinta oli osunut amerikkalaisen D.Ewenin kirjaan "Music for Millions", jonka artikkelit oli suomentanut tamperelainen Oiva Talvitie. En koskaan tavannut Talvitietä, vaan koko suomennosnippu läiskäistiin minulle.

Nopeasti huomasin, ettei kirjan julkaiseminen tuossa muodossa ollut mielekästä. Säveltäjien ja musiikin valinta oli... no... hiukan rajoittunutta, tekstit pinnallisia, ja suomennoksessakin oli korjattavaa, ainakin terminologian kannalta. Päätin rakentaa kirjan aivan uudelleen. Kirjoitin siihen puolet lisää, ja muokkasin olemassa olevaa paremmin nykyaikaa vastaavaksi. Hankin kirjaan kuvituksen, ja luonnostelin taiton kirjasintyyppeineen hyvin klassiseksi (Garamond sen fontin piti tietysti olla!). Koko työn tein 19-vuotiaana, muiden töiden ja Wieniin suuntautuneen opintomatkani ohella, ja olin juuri täyttänyt 20, kun päiväsin esipuheen.

Koska tuo esipuhe kertoo ajastaan paljon, ja on muutenkin tuonaikaiseksi tekstikseni varsin hyvää, liitän sen tähän.

Alaikäisen teos (Sävelten maailma, WSOY 1956) sai kirjavan arvostelun. Toiset kehuivat, toiset, henkilökohtaiset vihamieheni lehdistössä, haukkuivat. Haukkumiset koskivat lähinnä modernien säveltäjien mukaan ottoa, ja sitä, että rohkenin yksin allekirjoittaa esipuheen, vaikka mukana toimitustyössä olisi ollut arvostettu kirjailijakin. Ei ollut. Koko kirja on minun, ja harmittaa vain se, etten ehtinyt perusteellisemmin korjata alkutekstien sävyjä ja painotuksia. Lisäksi kielentarkastajat olivat lisänneet omia virheellisiä käsityksiään kirjaan, kuten tapana oli. Bartókin 6. jousikvarteton osat sisältävät kaikki määreen "mesto", surullisesti. Kielentarkastaja ei tuntenut sanaa, ja korjasi sen muotoon "mezzo", "puoli(kas)". Nolo juttu, mutta minkäs teit. Jälkeenpäin kuulin muilta kirjantekijöiltä aivan hulvattomia tarinoita kaikkivaltiaitten kielentarkastajien möhläyksistä. Niitä vastaan ei ollut pullikoiminen, kuten ei oikein sopinut muutenkaan pullikoida tuona patriarkaalisena ja jähmeänä aikana.