Veren haju kiihottaa median demoneja

Johann Heinrich Füssli (1741-1825): Painajainen

Joka päivä, joka Jumalan päivä joutuu ihmisten puheita kuullessaan, näkyvintä mediaa seuratessaan ihmettelemään sitä ilkeyden ja pahantahtoisuuden pohjatonta liejua, joka velloo ihmisyhteisön alla, päällä ja sisällä. Hyväntahtoisuus, myötämieli ja ystävällisyys ovat kadonneet jonnekin, ja ne on korvattu aggressioilla, juonitteluilla, vihalla ja katkeruudella. Koska ihmisten enemmistön elinolot ja elämisen laatu tuskin voivat olla niin katastrofaalisella tasolla, että se selittäisi heidän käytöstään, ei ilmeisesti voi päätyä muuhun tulokseen kuin että kysymys on perustavanlaatuisesta inhimillisestä ominaisuudesta.

On kuin menossa olisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Media juoksee tapahtumapaikoille heti kun veren tuoksu tuntuu saalistajan nenässä. Ihmisten silmille leväytetään valtaisia otsikoita. Heille uskotellaan, että median raatelemat uhrit ansaitsivat itse kohtalonsa. Heille valehdellaan, että median tehtävä on paljastaa väärinkäytöksiä ja rikoksia. Ei muuten ole. Se on poliisin ja tuomarien tehtävä. Median tehtävä on hyötyä kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta, ja tätä tehtävää toteuttaessaan se kohtelee kaikkia jo etukäteen rikollisina. Kun joku median teurastama osoittautuukin kuta kuinkin syyttömäksi ja tavalliseksi pulliaiseksi, media ei pyytele anteeksi, vaan temmeltää jo seuraavan kimpussa.

Kerrankin on oltava feministien kanssa yhtä mieltä. Media kohtelee naisia eri lailla kuin miehiä. Yksi naiskansanedustaja erehtyy menestyksensä vuoksi vauhtisokeuteen, ja kun käy ilmi ettei hän pääse ministeriksi, hän pikapäissään kiukuttelee vaihtavansa puoluetta. Sopivasti pala palalta tarjoiltuna tämä aivan tavallisen tuntuinen pikkujuttu saadaan muutamien vuosien jälkeen tuntumaan shakespeare-luokan draamalta. Toinen nainen pääsee ministeriksi, mutta mediaörkit eivät unohda että hän oli nuoruudessaan missi ja alusvaatemalli. Tämän vuoksi hän oli virassaan pilkattavan huono. Vain pari päivää sitten näin hänet lehden sivulla jälleen alusvaatteissaan, kun haluttiin ohimennen muistuttaa miten huono hän ministerinä oikein olikaan.

Kolmaskin nainen oli päässyt ministeriksi, mutta luopui tehtävästä, ja ilmoitti että hän asettaa perheen ja lapset etusijalle elämässään. Taivas, miten kekseliäitä syitä hyeenat keksivätkään hänen muka todellisiksi eroperusteikseen; ystävällisin niistä oli: "Ei pärjännyt". Neljäs naispoliitikko menetti kasvonsa, kun miespomojen painostaessa kiukuspäissään purskahti itkuun - kuvien kanssa tietysti, ja varmemmaksi vakuudeksi vielä väreissäkin...

Kiitos median me tiedämme nyt, että maata johtava parlamentti on täynnä valehtelijoita, roistoja, omanonnenonkijoita, pellejä, päästään vinksahtaneita ja täysiä mielipuolia. Eduskunta on kuin käärmeenpesä, jonne media tekee täsmäiskuja: "Eroatteko?" "Pyydättekö anteeksi (meiltä), että ette heti tunnustaneet kaikkea (meille)?" Toimittajien menestyneimmällä roikkuu vyössä naispääministerin päänahka, ja kymmenet muut kadehtivat häntä ja jahtaavat itselleen samanmoisia voitonmerkkejä. Kansanedustajan tai pääjohtajan skalppi riittää paremman puutteessa.

Ja sitten tämmöinen minunkaltaiseni luuseri menee oikein nettiin ja itkee siellä maailman pahuutta. Enkö muka tiedä, että ihminen on perimmältään paha, ja että kielteiset tunteet ne vasta pitävätkin tämän maailman liikkeessä ja dynaamisena? En. Minusta mikään muu kuin uskonnollinen dogmi ei väitä ihmisen olevan perimmältään paha. Minusta ihmiset tekevät pahoja tekoja samalla tavalla kuin vähän vaurioitunut kone alkaa yskiä. Normaali terve ihminen haluaa elää rauhassa muitten kanssa, ja suhtautuu toisiin myötämielisesti ja myötätuntoisesti. Normaalilla terveellä ihmisellä on omatunto, joka alkaa kolkuttaa pahantahtoisesta ajatuksestakin.

No, mutta eivätkös nämä median hirviöt sitten ole ihmisiä? En oikein tiedä. Eivät he siltä oikein tunnu. Heidän kysymyksenasettelunsa tuntuu tuiki toisenlaiselta kuin omani. En tunnista heidän tekemisissään normaalin, terveen ja hyväntahtoisen, omantuntonsa kanssa painivan ihmisen merkkejä. Pitäisikö sittenkin ryhtyä uskomaan maailmassa riehuviin ja ihmisiä villitseviin demoneihin?