Muusikoita ja säveltäjiä Jyväskylän kesissä 60-luvulla

Jyväskylän Kesän alkuperäinen sielu oli tietysti säveltäjä Seppo Nummi (1932-81), Nummen veljesten merkillinen kuopus. Hänellä oli loistava näkemys esimerkiksi Liedin olemuksesta, ja hänen omat laulunsa ovat hyvin herkkiä ja oivaltavia, varsinkin kun hän kirjoitti niitä veljensä Lassin varhaisiin runoihin. Nuo laulut eivät lainkaan vastanneet ajan musiikillista makua, ja muuan arvostelija luonnehtikin Nummea sanoilla "Pikku-Kilpinen nahkakansissa".

Löysin negatiivieni joukosta tämän nätin kuvan Seposta ja hänen tulevasta vaimostaan Auli Urastosta yliopiston päärakennuksen kampuksenpuoleisen mahtavan tiiliseinän edessä. Sepon posket ovat vielä sileät kuin hienoin porsliini, ja jo hänen ulkonäössäänkin yhdistyy merkillisesti hienostuneisuus tai peräti hienostelu, sekä vilpitön avoimuus. Koskaan hän ei epäillyt kykyjään saada maailman superkuuluisuudetkin vierailemaan suomalaisessa pikkukaupungissa. Kaiken piti olla suurenmoista, ja kaikki yleensä olikin suurenmoista...
Jyväskylän paikallisia musiikin suuruuksia oli emigranttitaustainen pianisti Dimitry Hintze, monien huomattavien pianistiemme opettaja. Tässä hän on kävelyllä pienen poikansa kanssa.
Jyväskylässä toimi vielä Kesän alkuvuosina kihlakunnantuomari ja pianisti Kurt Walldén (1906-79). Hän oli isovanhempieni perheen usein nähty ystävä, ja vanhimman tätini luokkatoveri SYK:sta. Minä tunsin Kurren jo pikkupojasta alkaen; isoäitini oli varmaankin ottanut hänet siipiensä suojaan, entinen oopperalaujatar kun oli, ja pitipä tädistänikin tulla pianisti. Kurre oli mm. Musiikkikirjastoseuran puheenjohtaja monien muiden luottamustehtäviensä ohella, ja siinäkin yhteydessä jouduin tapaamaan häntä usein.
Suomalaiset säveltäjät olivat paikalla nuorimmista lähtien. Joonas Kokkosesta (1921-96) oli jo tulossa musiikkielämämme paavi ja ylivaltias. Hän oli korostetun, suorastaan pingotetun vakava (ja oikeastaan totinen) taiteensa kanssa, ja hänellä oli suuri aversio sekä äärimodernismia että "viihteeksi" arvioimaansa musiikkia kohtaan. Hän raivostui minun 4. jousikvartetostani, jossa esiintyi pätkä valssia ja pätkä buugiwuugia, niin kovin että ilmoitti ettei hänen kappaleitaan saa esittää samassa konsertissa kuin minun. Onneksi tuo kielto ei koskaan täysin onnistunut.
Kokkosen suurin viha kohdistui kuitenkin avantgardistiseen musiikkiarvostelija Martti Vuorenjuureen (1932-2009), joka ensimmäisenä lanseerasi Stockhausenin ja Boulezin musiikkia Suomeen. Hän jättikin musiikkimaailman vähitellen, ja kirjoitti sitten tunnetun saunakirjansa. Mutta jo 50-luvulla hän oli tehnyt avantgardistisen ääniteoksen Huxleyn Uljaan uuden maailman pohjalta vuonna -58. Olavi Paavolainen hyllytti teoksen, joka esitettiin vasta vuosien päästä. Vuorenjuuri oli nopea ja räikeä journalisti, joka mullisti Helsingin Sanomien kriitikkona (1958-63) musiikkikirjoittamista, ja avasi tien sitten Seppo Heikinheimolle. Alla olevasta kuvasta Kokkonen olisi ehkä pitänytkin, näyttäähän "MiVi" tuossa aivan Draculalta, joka on valmis hyppäämään Ilpo Saunion (?) kimppuun...
Ulkomaisista säveltäjävieraista oli ehkä merkittävin unkarilainen avantgardisti György Ligeti (1923-2006), jonka musiikkia suuri yleisö voi kuulla esimerkiksi Kubrickin Avaruusseikkailu 2000 -elokuvassa. Ehdin juuri väittelemään hänen kanssaan keinovarojen taloudellisuudesta, eli siitä onko mitään järkeä kirjoittaa äärimmäisen monimutkaista kudosta jos saman äänellisen tuloksen saisi aikaan yksinkertaisemmillakin konsteilla, kun minulle tuli tieto silloisen nuorimman poikani syntymästä - ja salamannopea lähtö Helsinkiin. Vuosi oli 1965.
Minulle huomattavasti läheisempi oli japanilainen Toshiro Mayuzumi (1929-1997), joka oli eräs parhaista yhdistämään japanilaista perinnettä modernismiin. Eräs tykästymiseni kohde oli hänen Nirvāna-sinfoniansa, jonka kolmannessa osassa hän kääntää temppelikellojen äänispektrit orkesterikudokseksi. Mayuzumin kanssa istuin harjun rinteellä unohtumattomasti kokonaisen valoisan ja lämpimän kesäyön illasta aamuun, ja siinä tuli keskusteltua niin Japanin kielestä ja kulttuurista kuin buddhalaisuudesta ja muista uskonnoista. Joidenkin vuosien ajan meillä tämän jälkeenkin oli kirjeenvaihtoa. Siinä missä Stockhausen jäi minulle kokonaan vieraaksi ja Ligeti liian ankaraksi, siinä Mayuzumista jäi minulle inhimillinen ja monin tavoin kiehtova muisto.

Tämän kirjoitettuani huomasin, että kaikki mainitsemani miehet ovat jo kuolleet. Minä sentään elän vielä, ja yritän kirjoittaa pääosan muistoistani talteen jälkeläisiä varten. Kaikki tämänkin blogin kuvat ovat omiani, enkä halua että niitä käytetään mainitsematta nimeäni.