keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Sokalin 'hoaxista' ja humanistisesta tekotieteestä

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun amerikkalainen fysiikan professori Alan Sokal teki kuuluisaksi tulleen hoaxinsa. Hän kirjoitti taitavasti akateemista postmodernia tutkimuskieltä parodioineen artikkelin, joka julkaistiin alan lehdessä. Puhdasta nonsensea sisältäneen artikkelin nimi oli "Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", ja kertoi halunneensa kokeilla meneekö nonsense läpi, jos se a) kuulosti hyvältä ja b) imarteli toimittajien ideologisia ennakkokäsityksiä. Sokal "väitti" artikkelissaan herkullisesti ja tutuntuntuisesti mm. että

...quantum gravity has progressive political implications, and that the "morphogenetic field" [a New Age concept by Rupert Sheldrake] could be a cutting-edge theory of quantum gravity. He concluded that, since "physical reality" is, at bottom, a social and linguistic construct, a "liberatory science" and an "emancipatory mathematics", spurning "the elite caste canon of 'high science'", must be established for a "postmodern science [that] provide[s] powerful intellectual support for the progressive political project."

Sokal paljasti hoaxin toisessa lehdessä, ja siitä alkoi pitkällinen "tieteitten sota", joka osittain velloo yhä. Ranskalaiset postmodernismin keulakuvat saivat ankaraa kyytiä, ja aiheellisesti väitettiin että postmoderni kielenkäyttö oli omiaan vain sekoittamaan ajattelua, minkä johdosta sen varjolla voi esittää kuta kuinkin mitä tahansa.

Jan Rydman (k.2007), Tieteen päivien ja tiedelehti Tieteessä tapahtuu perustaja, ei viimeksi mainitun kolumneissaan lakannut irvailemasta humanistisissa tutkielmissa havaitsemiensa älyttömyyksien kustannuksella. Valitettavasti lehden toimittajat hänen jälkeensä eivät ole uskaltaneet panna itseään likoon samalla vimmalla. Tilanteessa jossa uumoillaan "tohtoritehtailun" väistämättömäksi seuraukseksi väitöskirjojen tason jatkuvaa heikkenemistä, Janin kaltaisia kriitikoita tarvittaisiin kipeästi.

Koska itse olen joutunut seuraamaan varsinkin taiteitten eri alojen opinnäytteitä, julkaisen tässä uudelleen Helsingin Sanomissa kesällä 1997 tai 1998 olleen kolumnini, jonka nimimerkki Anonyymi mainitsi kommentissaan muutama päivä sitten. Tuo kolumni ei ollut ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen nykyään harrastetun tekotieteen arvosteluni, mutta kertoo kuitenkin, miltä lähes 15 vuotta sitten tuntui.

-------------

Tekoeksaktia tekotiedettä

SÄÄKSMÄEN VOIPAALAN lastenkulttuurikeskuksen johtaja Maria Laukka arvosteli tässä lehdessä 11.7. rajuin sanoin eräitä Taideteollisen korkeakoulun piirissä tehtyjä väitöskirjoja. Hänen mukaansa "tutkimusmenetelmiä opiskeltaessa on otettu vastaan myös akateemisia rasitteita. Kasvatustiede, filosofia ja semiotiikka ovat antaneet tutkijalle välineet, joilla voi osallistua muodikkaaseen diskurssiin jättäen yhteyden taiteen elävään perintöön selvittämättä. [...] Kotoiset tapahtuneet tosiseikat, meille niin mielenkiintoiset, näyttävät surkuhupaisilta Foucaultin ja Lacanin sitaattien lomassa. Ne irtoavat yhteyksistään ja jäävät harhailemaan kotimaisen lukijansa hukanneena ja ulkomaisen lukijan kiinnostusta tuskin tavoittaen."
Laukalle vastasi taiteen tohtori Turkka Keinonen: "Väitöskirjoilta vaaditaan [...] tieteellisesti pätevän tiedon tuottamista ja tämän tiedon liittämistä olemassa olevaan teoriaan. [...] Taideteollisella alalla ei ole omaa tutkimustraditiota, joten diskurssia käydään tyypillisesti muualta lainattujen käsitteiden ja teorioiden avulla. [...] Tutkijalle tiedeyhteisön tuki on välttämätön ja työ on tehtävä niillä ehdoilla, jotka yhteisöön mukaan pääseminen asettaa. Kieli on yksi näistä ehdoista."

OLEN VUOSIKYMMENTEN MITTAAN lukenut valtaisan määrän opinnäytteitä graduista väitöskirjoihin, ja kirjoitan nimeni oikein mielelläni Laukan hälytyksen alle. Hänen analyysinsä pätee niin taidekorkeakoulujen kuin muunkin humanistisen opetuksen tuottamiin opinnäytteisiin. Niiden perimmäinen kriteeri näyttää olevan kulloisenkin tutkimusmuodin mukainen oikeaoppisuus, ei sisällön merkittävyys. Tohtori Keinosen vastine kuvaa hyvin tätä asiaintilaa.

Kaksi epäeksaktien tieteenalojen tutkimusten surkuhupaisaa perustyyppiä:

Muuan englantilainen 70-luvun "luovuustutkimus" mittasi korrelaatioita sadas- ja tuhannesosien tarkkuudella "luovien henkilöiden" ja vertailuryhmän välillä, ja totesi "tieteellisesti" nämä "luovat" luovemmiksi kuin muut. Minkäännäköistä selvitystä ryhmien valinnasta ei esitetty, eikä juuri kriteereistäkään. Kehäpäätelmä ja epäeksaktien asioiden vertailu ei muutu tieteeksi, vaikka sitä mitattaisiin miljoonasosilla. Se vain näyttää siltä.

Normaali 90-luvun gradutyyppi: Johdannoksi siteerataan niitä näitä varsinkin Foucaultilta, Derridalta tai muilta ranskalaisilta muotiguruilta mahdollisimman yleisistä asioista. Tämän jälkeen kerrotaan omin sanoin jokin asia tutkimuskohteesta. Tiedettä ja oppineisuutta on gradun alkuosa; lopun saa keksiä itse.

MAAGINEN TIEDEYHTEISÖ on epäeksakteilla aloilla kuin eräänlainen ylipapisto, johon kuuluakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin hokea mantrat oikein. Sanottavaa ja asiaa ei tarvitse olla kuin nimeksi. Se, keitä milloinkin on lupa siteerata, tai miten esimerkiksi "noottiapparatuuri" milloinkin muotoillaan, on kiinni ajankohdasta ja opintojen ohjaajan klaanista.

Tästä kaikesta on Herra nähköön helppo tehdä parodiaa. Harvoin epäeksaktin "tiedeyhteisön" papisto silti on niin komeasti yllätetty kalsarisillaan kuin fyysikko Sokalin riemukkaassa tapauksessa. Humanistisille aloille on hyvin tyypillistä, että todellisuudessa tärkein "tieteenteon" muoto on yksinkertaisesti kuvailu. Tältä suunnalta tulee silloin tällöin todella merkittävää uutta tietoa ja oivallusta, jonka rinnalla massiivinen tekotieteily ja tekoeksaktisuus esoteerisine papistoinen jää mariginaaliin - jos sinnekään.

-----------

Jälkikäteen lihavoin jutusta muutaman tärkeämmän virkkeen. Tänään taiteentohtori Keinosen teksti tuntuu nöyryydessään ja tahattomassa paljaudessaan suorastaan järkyttävältä. Hänen jokaisesta lauseestaan voisi tarttua kiinni. Herkullinen tapaus siis, kaikessa masentavuudessaan.

4 kommenttia:

  1. Eikö se nykyisin niin ole, että väitöskirjan tekeminen vaatii vähemmän päätä kuin häntää? Ja lopputuloksessa ei tarvitse olla päätä eikä häntää.

    VastaaPoista
  2. Mitenkäs sinä sen teit? Semiotiikan ymmärrän odontologiassa hyvin, näkyyhän siinä hampaassa semioottisia merkkejä, joita dekonstruktion avulla uudelleentulkitaan paikatuiksi ihan Derridan tapaan. Ehkäpä myös suuret kertomukset eli täydet tekohammassetit ovat nykyään kuolleet - vai lasketaanko ehjä kalusto tässä kontekstissa suureksi kertomukseksi? Toisaalta laiska hammaslääkäri voi tulkita reiän oikeastaan olevan vain sosiaalinen konstruktio, heteropatriarkaatin kielipeliä? :)

    VastaaPoista
  3. Terveisia lahettaa 'anonyymi' Yhdysvalloista. Kiitos kun naen 'uusintana' tuon kolumnin, Kari Rydman.
    Akrobatiaa se vaatii, opinnaytetta akrobatiassa, etta muiluttaa itsensa tiedeyhteisoon ja saa sen herrat ja rouvat odontologisesti...ontologisesti vakuuttuneiksi.
    Vaitoskirja on akrobatiaa, mutta toisaalta,
    kaikki oppineet vakuuttavat - ja ovat siten halukkaita mitatoimaan myos oman vaitoskirjatyonsa - etta se on "vain" opinnayte, jota kukaan ei viitsi koskaan lukea. MIksi opinnaytteen tulisi olla sellainen, etta se polyyntyy jossain pakollisissa opinnaytehyllyissa, ja sen lukee kahdesta kolmeen ihmista (ne pakolliset, joiden on pakko lukea). On ikavaa, etta tahdoitaisiin tehda opinnaytteita, jotka ovat ikavia ja noteerattomia.
    Lihavoidut kohdat kolumnissasi ovat johtotahtia, siella erityisesti 'kuvailu' ja 'oivallus'.

    VastaaPoista
  4. Anteeksi huono kieliasuni ylla 'Anonyymi kirjoitti...' [ylla 24.1.2011 klo 7.52]: mm "noteeraamattomia" piti sanomani; oion mutkia myos noteeraamatta skandinaavisia vokaalimerkkeja.
    Tastedes kirjoitan pseudonyymini Esperanza Toivonen varjosta. Olen lukenut nyt, Kari Rydman, sinun tammikuun blogirepertuaarisi, enka voi sanoa muuta kuin etta tunnen hengenheimolaisuutta ja onnittelen hyvista jutuista. Sanon joistakin niista sanasen tassa, mutta ennenkaikkea haluan sanoa, etta ne ovat [ja kun suomesta ei oikein loydy sopivaa sanaa] 'delightful', full of delight; suomessa on kylla 'ilo' [delight] mutta ihana [delight] ei oikein ole se, mita haluan sanoa.
    Niin, no jatkan juttujen lukemista viime vuoden puolelta, mutta nyt juuri olen myos takeltelemalla lukenut Sokalin artikkelia "Transgressing the boundaries...", sita juuri, josta syntyi uusi tieteenhaara, sen verran hoaxia on ruodittu: http://www.physics.nyu.edu/sokal/#debates
    En paase alkua pitemmalle, varmaankin siksi, etten tieda fysiikasta mitaan, saatikka fyysikkojen ajatusmaailmasta. Puppu olisi tietysti pitanyt havaita [hermeneutiikka ja politiikka ja postmoderni ja feministinen blahblah yhdistettyna fysiikkaan] Lapi meni, vahan Yes Menin tapaan: http://www.youtube.com/watch?v=SlUQ2sUti8o.
    "Tekoeksaktista...": Yha viela kyselen, eivatko opinnayte ja kiinnostava kirjallinen tuote voisi olla samassa paketissa? Miksi opinnaytteen tulee aina olla tylsa ja polyyntya hyllyssa, ja miksi opinnaytteen tekijaa pitaa aina demoralisoida sanomalla, etta ei tata koskaan lue kuin kaksi viiva viisi ihmista?
    "Miksi jotkut naiset jaavat kutittamaan...":Saanko lisata tahan jotain [vaikka olenkin nainen]? Jotkut, harvat, joskus harvoin jaavat kutkuttamaan jostakin syysta, jostain piirteesta tai tavasta olla; jokin piirre erottuu yli muiden piirteiden, ja se se varmaan on se kutkuttava seikka, se joka tekee tuosta tai tasta ihmisesta kauniin ja viehattavan. Tama piirre voi olla jokin heikko kohta myos, se tekee henkilosta erikoislaatuisen. Hirvean harvinaista, varsinkin miesten joukossa, ja miehiahan me naiset katsellaan ja kuunnellaan ja pannaan merkille.
    "Silmankaantamisesta": Tuli mieleen, etta eikos maassamme olekin tata nykya jo runsaasti sellaisia joissa ulkomaalaisuus ja viisaus yhdistyvat...nimien perusteella ainakin. Siis tuon Oluvisen sanoman mukaisesti: "Ihmiset ovat jo ennen mailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita;... niin tunnetaan muukalaisuuski nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo."
    Itsellani on sukunimilautakunnan (vai mika se lieneekaan?)'suomentama' ja eraan hienon suvun nimen malliin vaannetty sukunimi (ja aika mielivaltaisesti se lautakunta sen vaansi isani esittamien toiveiden vastaisesti); lisaksi on minulla mieheni espanjankielinen sukunimi. Nailla evailla en kuitenkaan tunne kohottautuneeni viisas-kategoriaan. Nimista on paljon sanottavaa.
    "Tekija painukoon..."- ja "Taiteen tulkitsija..." - jutut ovat tietysti mojovia.
    Naiden hajanaisten lauseiden jalkeen etenen jutuissa viime vuoden puolelle. Siella sympatiseeraan jo nyt pikaisesti katsottuani juttuja kristinusko-bashingista, kuten taman vuodenkin puolelta tuota "EU-kalenterijuttua"
    Hulluksi menee, joten kiitos selvajarkisyydesta! Esperanza Toivonen

    VastaaPoista