Sokalin 'hoaxista' ja humanistisesta tekotieteestä

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun amerikkalainen fysiikan professori Alan Sokal teki kuuluisaksi tulleen hoaxinsa. Hän kirjoitti taitavasti akateemista postmodernia tutkimuskieltä parodioineen artikkelin, joka julkaistiin alan lehdessä. Puhdasta nonsensea sisältäneen artikkelin nimi oli "Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", ja kertoi halunneensa kokeilla meneekö nonsense läpi, jos se a) kuulosti hyvältä ja b) imarteli toimittajien ideologisia ennakkokäsityksiä. Sokal "väitti" artikkelissaan herkullisesti ja tutuntuntuisesti mm. että

...quantum gravity has progressive political implications, and that the "morphogenetic field" [a New Age concept by Rupert Sheldrake] could be a cutting-edge theory of quantum gravity. He concluded that, since "physical reality" is, at bottom, a social and linguistic construct, a "liberatory science" and an "emancipatory mathematics", spurning "the elite caste canon of 'high science'", must be established for a "postmodern science [that] provide[s] powerful intellectual support for the progressive political project."

Sokal paljasti hoaxin toisessa lehdessä, ja siitä alkoi pitkällinen "tieteitten sota", joka osittain velloo yhä. Ranskalaiset postmodernismin keulakuvat saivat ankaraa kyytiä, ja aiheellisesti väitettiin että postmoderni kielenkäyttö oli omiaan vain sekoittamaan ajattelua, minkä johdosta sen varjolla voi esittää kuta kuinkin mitä tahansa.

Jan Rydman (k.2007), Tieteen päivien ja tiedelehti Tieteessä tapahtuu perustaja, ei viimeksi mainitun kolumneissaan lakannut irvailemasta humanistisissa tutkielmissa havaitsemiensa älyttömyyksien kustannuksella. Valitettavasti lehden toimittajat hänen jälkeensä eivät ole uskaltaneet panna itseään likoon samalla vimmalla. Tilanteessa jossa uumoillaan "tohtoritehtailun" väistämättömäksi seuraukseksi väitöskirjojen tason jatkuvaa heikkenemistä, Janin kaltaisia kriitikoita tarvittaisiin kipeästi.

Koska itse olen joutunut seuraamaan varsinkin taiteitten eri alojen opinnäytteitä, julkaisen tässä uudelleen Helsingin Sanomissa kesällä 1997 tai 1998 olleen kolumnini, jonka nimimerkki Anonyymi mainitsi kommentissaan muutama päivä sitten. Tuo kolumni ei ollut ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen nykyään harrastetun tekotieteen arvosteluni, mutta kertoo kuitenkin, miltä lähes 15 vuotta sitten tuntui.

-------------

Tekoeksaktia tekotiedettä

SÄÄKSMÄEN VOIPAALAN lastenkulttuurikeskuksen johtaja Maria Laukka arvosteli tässä lehdessä 11.7. rajuin sanoin eräitä Taideteollisen korkeakoulun piirissä tehtyjä väitöskirjoja. Hänen mukaansa "tutkimusmenetelmiä opiskeltaessa on otettu vastaan myös akateemisia rasitteita. Kasvatustiede, filosofia ja semiotiikka ovat antaneet tutkijalle välineet, joilla voi osallistua muodikkaaseen diskurssiin jättäen yhteyden taiteen elävään perintöön selvittämättä. [...] Kotoiset tapahtuneet tosiseikat, meille niin mielenkiintoiset, näyttävät surkuhupaisilta Foucaultin ja Lacanin sitaattien lomassa. Ne irtoavat yhteyksistään ja jäävät harhailemaan kotimaisen lukijansa hukanneena ja ulkomaisen lukijan kiinnostusta tuskin tavoittaen."
Laukalle vastasi taiteen tohtori Turkka Keinonen: "Väitöskirjoilta vaaditaan [...] tieteellisesti pätevän tiedon tuottamista ja tämän tiedon liittämistä olemassa olevaan teoriaan. [...] Taideteollisella alalla ei ole omaa tutkimustraditiota, joten diskurssia käydään tyypillisesti muualta lainattujen käsitteiden ja teorioiden avulla. [...] Tutkijalle tiedeyhteisön tuki on välttämätön ja työ on tehtävä niillä ehdoilla, jotka yhteisöön mukaan pääseminen asettaa. Kieli on yksi näistä ehdoista."

OLEN VUOSIKYMMENTEN MITTAAN lukenut valtaisan määrän opinnäytteitä graduista väitöskirjoihin, ja kirjoitan nimeni oikein mielelläni Laukan hälytyksen alle. Hänen analyysinsä pätee niin taidekorkeakoulujen kuin muunkin humanistisen opetuksen tuottamiin opinnäytteisiin. Niiden perimmäinen kriteeri näyttää olevan kulloisenkin tutkimusmuodin mukainen oikeaoppisuus, ei sisällön merkittävyys. Tohtori Keinosen vastine kuvaa hyvin tätä asiaintilaa.

Kaksi epäeksaktien tieteenalojen tutkimusten surkuhupaisaa perustyyppiä:

Muuan englantilainen 70-luvun "luovuustutkimus" mittasi korrelaatioita sadas- ja tuhannesosien tarkkuudella "luovien henkilöiden" ja vertailuryhmän välillä, ja totesi "tieteellisesti" nämä "luovat" luovemmiksi kuin muut. Minkäännäköistä selvitystä ryhmien valinnasta ei esitetty, eikä juuri kriteereistäkään. Kehäpäätelmä ja epäeksaktien asioiden vertailu ei muutu tieteeksi, vaikka sitä mitattaisiin miljoonasosilla. Se vain näyttää siltä.

Normaali 90-luvun gradutyyppi: Johdannoksi siteerataan niitä näitä varsinkin Foucaultilta, Derridalta tai muilta ranskalaisilta muotiguruilta mahdollisimman yleisistä asioista. Tämän jälkeen kerrotaan omin sanoin jokin asia tutkimuskohteesta. Tiedettä ja oppineisuutta on gradun alkuosa; lopun saa keksiä itse.

MAAGINEN TIEDEYHTEISÖ on epäeksakteilla aloilla kuin eräänlainen ylipapisto, johon kuuluakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin hokea mantrat oikein. Sanottavaa ja asiaa ei tarvitse olla kuin nimeksi. Se, keitä milloinkin on lupa siteerata, tai miten esimerkiksi "noottiapparatuuri" milloinkin muotoillaan, on kiinni ajankohdasta ja opintojen ohjaajan klaanista.

Tästä kaikesta on Herra nähköön helppo tehdä parodiaa. Harvoin epäeksaktin "tiedeyhteisön" papisto silti on niin komeasti yllätetty kalsarisillaan kuin fyysikko Sokalin riemukkaassa tapauksessa. Humanistisille aloille on hyvin tyypillistä, että todellisuudessa tärkein "tieteenteon" muoto on yksinkertaisesti kuvailu. Tältä suunnalta tulee silloin tällöin todella merkittävää uutta tietoa ja oivallusta, jonka rinnalla massiivinen tekotieteily ja tekoeksaktisuus esoteerisine papistoinen jää mariginaaliin - jos sinnekään.

-----------

Jälkikäteen lihavoin jutusta muutaman tärkeämmän virkkeen. Tänään taiteentohtori Keinosen teksti tuntuu nöyryydessään ja tahattomassa paljaudessaan suorastaan järkyttävältä. Hänen jokaisesta lauseestaan voisi tarttua kiinni. Herkullinen tapaus siis, kaikessa masentavuudessaan.