Miksi jotkut naiset jäävät kutittamaan mieltä?

Minä tunnen monta poikaa, jotka osaavat puhua vain yhdestä asiasta; niitten kanssa on joskus aika kiusallista keskustella. Viimeksi kun tavattiin, minä sanoin että älkää aina pojat ajatelko pelkkiä hävyttömiä, puhutaan nyt jostain muusta, ja niin sitten ruvettiin puhumaan naisista.
Pertti Niemisen runon alku kokoelmasta Rautaportista tulevat etelätuuli ja pohjoistuuli ja vihassa kaikki tuulet (1968)

Huhhuh. Tulihan se sieltä. Jotenkinhan sitä pitää aasinsilta luoda, ennenkuin ryhtyy puhumaan näin arkaluontoisesta aiheesta.

Lähdetäänpä tästä: Joskus tulevaisuudessa me voimme saada itsellemme kotirobotin, joka on ihmisen muotoinen ja näköinen, älykäs ja oppivainen androidi. Jos vielä sattuisin elämään tuona aikana, haluaisin tällaisen kyborgin ja valitsisin sen ulkonäöksi ja puheääneksi Audrey Hepburnin sellaisena kuin hän oli siellä lomalla Roomassa.

Kysymys ei ole siitä, että haluaisin oikean Audreyn seuraneidiksi ja siivoojattareksi, sillä en tunne kyseistä henkilöä lainkaan, ja oletan etteivät hänen luonteenominaisuutensa välttämättä sopisi minulle - tai minä hänelle. Ei, kysymys on tietysti mielikuvasta, ja siitä että on kiintynyt johonkin kuvaan ja ulkonäköön, johonkin ehkä salattuun yksityiskohtaan, joka jostakin syystä kiinnittää mieltä. Hyvin mahdollista on, että itse elokuva osaltaan loi minulle tällaisia myönteisiä mielikuvia, ja aivan varmasti sen teki Rooma, josta sittemmin tulikin ihannepaikkani tässä maailmassa.

Miksi tämä nuori näyttelijätär sitten jo 50-luvulla tuntui minusta niin söpöltä, viehättävältä ja tuoreenraikkaalta? Vanhan viisauden mukaan pojan ihannenaisen voi tunnistaa hänen äitinsä nuoruudenkuvista. Audrey ei juuri ollut äitini näköinen - äitini toki oli ihanan kaunis nainen, ja jos sellainen olisi juossut sopivaan aikaan kadulla vastaan, niin minä olisin kääntynyt hänen peräänsä. Jokin muu on ihastukseni takana, ehkäpä juuri tuo elokuva (1953) ja sen osuminen omaan vastaanottavaiseen nuoruuteeni. Siitä elokuvasta on tietysti peräisin myös täyttymätön ihastus Vespaan, vapauden vertauskuvaan...

Silloin tällöin näkee televisiossa näyttelijättäriä, joiden ulkonäkö ja heidän esittämänsä hahmo jää askarruttamaan mieltä niin paljon, että sitä kiirehtii katsomaan sarjan uusintoja. Yksi tällainen on tietysti Romy Schneider, jonka vuoksi Sissi-elokuvien ensimmäisen osan (1955) alkupuoli on minulle suorastaan pyhää katsottavaa kaikessa makeudessaan. Myöhemmin mieleeni on jäänyt näyttelijättäriä, jotka eivät välttämättä kuulu elokuvahistorian suurimpiin kaunottariin (mitä tuo muuten merkitsee?), mutta joiden eleissä ja ulkonäössä on jotakin merkillisesti kiehtovaa. Juuri tämä minua ihmetyttää. Mikä on tuon ihastuttavuuden takana? Sen täytyy johtaa suoraan lapsuuteen ja nuoruuteen, unohtuneisiin kokemuksiin jotka kumminkin ovat jääneet pysyviksi osiksi minua. Mutta mitä ja keitä nämä näyttelijättäret muistuttavat?

Tällainen minua jotenkin kiehtova näyttelijätär on Honeysuckle Weeks, joka esiintyy rikostarkastaja Foylen autonkuljettajana sota-aikaa käsitelleessä tv-sarjassa. Tämän näyttelijättären elämä ei ole kulkenut aivan tavallisimpia latuja, eikä hänestä koskaan ole tullut varsinaista näyttelijätär-diivaa. Tässä hän on kaikessa suloudessaan:

Honeysucklen hämmästyttävän samannnäköinen pikkusisar Perdita on myös näyttelijä, ja hänen lapsuudenkuvansa tuo minulle mieleen jonkun muinoin tapaamani lapsen. Kuva tuntuu niin familiääriltä, että sen täytyy jotenkin rimmata kadonneisiin muistoihin:

Ja kolmas näyttelijätär tästä sarjasta on Sharon Small, nimenomaan roolissaan rikoskomisario Lynleyn apulaisena. Hänen naamansa on vähän vino, silmät kaukana toisistaan, nenä sojottaa pystynä ja tukka hapsottaa laittamattomana, mutta ilmeissä ja ulkonäössä on jotakin joka jää vaivaamaan minua. Kenen tai keiden piirteitä tähän konstaapeli Haversin hahmoon yhdistyy?

Ja jotta tämän johdannon jälkeen päästäisiin itse asiaan, siteeraan Pertti Niemisen runon jatkon. Se on ylitsekäymättömin ja ehdottomin kaikista naisen ihanuutta kuvaavista runoista jotka tunnen:

Yksi sanoi pitävänsä semmoisista ja toinen tuommoisista, kolmas laihoista joilla on korkea povi, ja minä sanoin että rakastan kaikkia kypsiä ja ihania:
kaula ja rinnat valkoiset, sääret hunajanväriset, reidet kiinteät paitsi juuresta sisäpuolelta pehmeät ja samettiset, ei liian ohuet; Velásquezin peilaavan Venuksen selkä ja olkapäät, vatsa kuin Dürerin Eevalla, povi sellainen että siitä saa kiinni; kasvoista en puhu mitään, kauniita kasvoja on niin monenlaisia.
Pojat lähtivät sitten asioilleen ja minä menin armaani luo, ja kun kerroin mitä olin puhunut, hän sanoi: miksi et kuvaillut kasvojani, nyt ne riisuvat kaikki naiset ennen kuin löytävät minut.