Taiteen tulkitsija tulkitsee itseään, ei taidetta

Olen toistellut toistamasta päästyänikin, että taidetta ei yleensä ole tehty tulkittavaksi, vaan nautittavaksi. Taideteos, olipa se sitten maalaus, kirja tai musiikkikappale, syntyy taiteilijan ideasta, kehittyy hänen esteettisen kokemuksensa pohjalta, ja on valmis silloin kun taiteilija ei enää keksi mitään lisättävää tai hiottavaa. Taideteos ei ole ristisanatehtävä, eikä sitä yleensä ole tarkoitettu minkäänlaiseksi arvoitukseksi. Se on itseensä sulkeutuva, itseriittoinen entiteetti.

Esteetikot menevät taideteoksen edessä usein samanlaiseen ansaan kuin fantastitkin. He pilkkovat teoksen osiinsa, lisäävät palasiin omiaan, ja kokoavat osat jälleen enemmän tai vähemmän rujoksi uudeksi "kokonaisuudeksi", joka sitten muka "todistaa" heidän analyysinsä "oikeaksi". Yleensä tämä pilkkominen ja uudelleen tulkitseminen kertoo tulkitsijasta enemmän kuin taiteesta. Yleisesti ottaen taideteos todella harvoin tarvitsee tulkintaa, ja mitä yksinkertaisempi selitys tai kuvaus on, mitä vähemmän se vaatii ylimääräistä spekulaatiota, sen todennäköisemmin se osuu oikeaan.

Jos Hellaakoski panee hauen nousemaan puuhun laulamaan, se ei ole mitenkään outo asia. Kun runoilija Sääksmäen kesähuvilaltaan katsoi puitten lomasta näkyvää Rauttunselkää, runon ainekset olivat jo koossa. Ne yhdistyivät surrealistiseksi asetelmaksi, jollainen on tavallista pienen lapsen todellisuutta kokeilevassa fantasiassa - tai unissa. Tiedetään että runo syntyi hyvin nopeasti, ja kuta kuinkin valmiina.

Aivan turha on mennä ihmettelemään, että miksi juuri hauki, tai että miksi se nyt sitten puuhun, ja vieläpä laulamaan. Ja jos sen hauen siellä kuusen latvuksessa sitten piti laulaa kiekaista, oli kai täysin luontevaa että se veteli "villin-raskaan virren". Viserrelläkö sen olisi pitänyt? Ei tuossa runossa mitään muuta selitettävää olekaan. Mutta kuinka pitkiä höperehtimisiä olenkaan tuosta runosta lukenut! Ne eivät tuo runoon mitään uutta, mutta lisäävät huimasti tekijänsä ansioita oppineena henkilönä. Eli kertovat siis tekijänsä omista sielunmaisemista ja omista pyrkimyksistä. Toivottavasti niissäkin on jotain merkittävää ja vastaanottamisen arvoista; tuskin kuitenkaan runoa enemmän.

Kun Ilmari Krohn julkaisi analyysit Sibeliuksen sinfonioista, ja fantisoi niihin seikkaperäiset tapahtumasisällöt (täysin siis oman mielikuvitusmaailmansa mukaan, lisäten esimerkiksi 5. sinfoniaan kirkkoveneet ja virrenpauhun), hienotunteinen Sibeliuskin menetti malttinsa. Hän vaati että Krohnin oli lisättävä teoksensa kansilehdelle sanat "Visionen des Verfassers". - Vanha anekdootti kertoo säveltäjästä joka soitti ystävilleen uuden sävellyksensä. Kun joku kysyi: "Ihan hyvä, mutta mitä sinä tuolla tarkoitat?", säveltäjä soitti kappaleen uudestaan.

Näen punaista, kun ollaan hienoja ja hömelöidään sen ja sen tulkitsevan Schumannin laulun, sen sijaan että vain laulaisi sen. Tai että joku muka tulkitsee Leinon runon - parempi kun vain tyytyisi lausumaan sitä.

Tämä tuli mieleen kun sijoitin edelliseen blogiini Leonardon maalauksen Pyhästä Annasta jälkeläisineen. Sitä ehätti jo Sigmund Freud tulkitsemaan, ja löysi siitä mitä ihmeellisimpiä viittauksia Leonardon seksuaalisuuteen, insestisiin suhteisiin ja homoseksuaalisuuteen. Kaikkein hulluinta oli hänen "löytönsä", että Marian vaate muka esitti korppikotkaa, ja että tämä taas viittasi homoseksuaalisuuteen. Psykoanalyysiin kallellaan olevat tutkijat ovat jatkaneet aihetta, ja Julia Kristeva lisännyt siihen vielä feministisiä ajatuskiemuroita. Tässä on nyt ensin tuo Freudin "korppikotka":

Tuo tulkinta on siis peräisin Freudin omasta päästä, ja vaatisi varmaan selvitäkseen psykiatrian apua. Mutta katsotaan se kuva nyt uudestaan ilman (omaelämäkertaa yhä uudelleen kirjoittaneen fantastin) lisäyksiä:

Kuvan asetelma on tuttu lukemattomista "Pyhä Anna itse kolmantena"- veistoksista ja maalauksista. Sukulaisuussuhteet ilmaistaan jäykän hierarkkisella keskiaikaisella tavalla niin, että (nuorekkaan) isoäiti Annan sylissä istuu pienempikokoinen tytär Maria, ja tämän sylissä vielä pienikokoisempi tyttärenpoika Jeesus. Leonardo on päästänyt tiukasta asetelmasta vähän irti, naiset ovat samankokoisia (ja ikäisiä!), ja Maria toppuuttelee vähän poikaansa, joka leikkii karitsan kanssa vähän väkivaltaisen tuntuisesti. Tässä viimeksi mainitussa asiassa joku voi nähdä vähän sisällöllistä kertomusta, jos välttämättä haluaa.

Leonardo on sommitelmassaan säilyttänyt keskiaikaisen rakenteen, kulman joka aukeaa alas Annan päästä, ja jonka sisään kertomus mahtuu. Tavalliseen tapaan sommitelma aukeaa vasemmalta oikealle. Keskiviiva on sijoitettu tämän vuoksi reippaasti vasemmalle, mutta ei mihinkään matemaattisesti määriteltyyn kohtaan, vain sen verran kuin tarvittiin. Karitsa oikeassa alakulmassa panee vastaan ja lopettaa katseen liikkeen ennen kuvan reunaa. Ylös oikealle jääneeseen tyhjään tilaan piti myös sijoittaa jotain täytettä, ja Leonardo sijoitti siihen - kas vain - puun.

Tässä tuon kuvan selitys on lyhykäisesti ja ilman kommervenkkeja. Mitä siihen jälkikäteen ikinä lisätäänkään, kertoo itse lisääjästä, joka näin haluaa päästä pikkuisen osalliseksi Leonardon maineesta...