sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kysymyksiä suomalaisesta urheilusta

Näyttää siltä, että useimmissa talvilajeissa ja lähes kaikissa kesälajeissa suomalaiset saavat nauttia harvojen huippu-urheilijoiden eli poikkeusyksilöiden menestyksestä, mutta muilla samankokoisilla mailla näyttää yleinen taso olevan paljon korkeampi. Ruotsalaisilla, norjalaisila, itävaltalaisilla, sloveeneilla ja sveitsiläisilä näyttäisi jatkuvasti olevan huipun lähellä kosolti porukkaa, josta riittää "yllättäjiä" yhä uudestaan ja uudestaan.

Mikä on syy tähän suomalaisten vähäverisyyteen? Käyttävätkö muut pienet maat enemmän rahaa huippu-urheilun hyväksi kuin Suomi? Onko kansanluonteessa tai asenteissa ratkaisevia eroja suomalaisten vahingoksi? Suomalaisvalmentajat saavat paljon aikaan ulkomailla - miksi ei Suomessa? Lajiliitot näyttävät olevan täynnä riidanhaluista sakkia.

Kun suomalainen huippu-urheilija lopettaa tai on muusta syystä poissa, suomalaisten sijoittumista kahdenkymmenen joukkoon pidetään hienona suorituksena. Kuitunen, Manninen, Koivuranta ja Ahonen ovat joko lopettaneet tai siirtyneet eläkeputkeen. Talvilajeissa meillä on enää Kaisa Mäkäräinen ehdottomalla huipulla, lajissa jossa muut suomalaiset ovat kaukana kärjestä. Naisten maastohiihdossa on menossa sukupolvenvaihdos, miesten parin huipun menestys heilahtelee kovin pahasti. Mäkihyppy on romahtanut.

Jaska Brown ja muut asiantuntijat, missä on vika?

13 kommenttia:

  1. Pari huomiota.

    Ensinnäkin menestystä on tullut tälläkin viikolla parin maailmanmestaruuden verran, mutta vähän uusissa lajeissa. Väittäisin, että jopa maastohiihtoa harrastetummissa. Maastohiihto kun ei mikään mediaseksikäs laji ole kuin Pohjoismaissa, jos niissäkään.

    Toisekseen naisten puolella on ennenaikaista puhua sukupolvenvaihdoksesta, sillä viime vuosien edustajista vain Kuitunen lopetti.

    Miksi sitten on taaperrettu yhdistetyssä ja mäkihypyssä? Veikkaan näitä ikiselityksiä: resursseja, harrastuspohjaa ja sitä että nuo lajit ehken koetaan auringonlaskun meiningiksi - ainakin nuorison parissa. Lökäpöksylajit vetävät ja salibandyssä ollaan maailmanmestareita.

    Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin taitaisin itsekin valita reikäpallon yksin metsässä hiihtämisen asemesta. Sama kysymys kannattaa jokaisen itse tehdä itselleen ja jälkikasvulleen.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi, on se merkillistä että meitä paljon keskeisemmissä maissa mainitsemiani lajeja ei koeta epämediaseksikkäiksi tai auringonlaskun meiningiksi. Miten ne nyt muut Pohjoismaat olisivat meitä niin paljon jäljessä "uudenaikaisuudessa", tai Itävalta, Slovenia, Tsekki, Saksa, Ranska, Italia? Onko lökäpöksyisyys meidän geeneissämme? :) Hiihtostadionit ovat Keski-Euroopassa täpötäynnä väkeä. Voi kuinka vanhanaikaista...

    VastaaPoista
  3. Vakioselityksiä voi lukea vaikka Urheilulehdestä tai muista vastaavista julkaisuista: resurssien kohdentaminen liian laajalle rintamalle, keskittämisen puute, pieniin piireihin käpertyminen, haluttomuus ammattimaiseen toimintaan/uhrauksiin, opiskelun/työuran ja urheilun yhteensovittamisen vaikeus. Näitä en käy kiistämään, koska tosiahan ne ovat. Joitakin lisäyksiä, ei mitenkään tärkeysjärjestyksessä:

    1. Suomalaiset eivät ole urheiluhulluja, vaan menestyshulluja. Jos joku menee ja voittaa maailmanmestaruuden jonglöörausjodlauksessa, kaikki mediat ovat täynnä kyseistä tyyppiä. Samaan aikaan maailmantilaston 53. paras kestävyysjuoksija saa olla kaikessa rauhassa. Puuttuu suhteellisuudentaju siitä, minkä arvoinen ja laajalti harrastettu laji maailmalla oikeasti on. USA, vaikka onkin lajiensa suhteen sisäänlämpiävä, on hyvä vastaesimerkki. Maan viisi parasta lukiokoripalloilijaa ovat takuulla tunnetumpia kuin jousiammunnan maailmanmestari.

    2. Jos suomalaiset ovat tottuneet menestykseen jossakin lajissa, niin siinä ei sitten kelpaa mikään muu kuin kultamitali. Sen sijaan uudet aluevaltaukset saavat aina merkittävää huomiota. Tennis on sinänsä kova laji, mutta Jarkko Nieminen on maailmantilastossa selvästi alempana kuin moni suomalainen yleisurheilija. Jotain Euroopan kakkoskiertueella pistesijoille päässyttä palloa reikään tunkenutta mutta mailan ulkopuolelle jättänyttä kehutaan kovasti, vaan jääpä hiihdossa arvokisoissa sijalle 30.

    3. Joukkuelajeissa voi päästä korkealle porukan mukana, kun taas yksilölajeissa ei voi piiloutua muiden selän taakse. Jos jääkiekkojoukkue tuo olympiapronssia, he ovat sankareita. Jos maratoonari on olympialaisissa sijalla 47, hän on kyvytön lönkyttäjä. Kuitenkin jääkiekkojoukkueessa on 23 pelaajaa, mikä taas tarkoittaa sitä että noita olympiapronssimitalisteja paremmin sijoittui täsmälleen yhtä monta jääkiekkoilijaa kuin maratoonarin edellä oli juoksijoita. Siksi joukkuelajeissa on helpompi menestyä. Näin pieni maa taas ei joukkuelajeissa - ainakaan laajalti harrastetuissa - menestyä kovinkaan suurella todennäköisyydellä. Jätettäköön tilastomatematiikan harjoitustehtäväksi todistaa, miksi ei. Joku Islannin olympiahopea käsipallossa on tietysti ilahduttava anomalia.

    4. Työväen Urheiluliiton alasajo oli iso moka. Suomalaisesta urheiluelämästä katosi iso määrä vastakkainasettelua ja haasteita. Etenkin seuratoiminta kärsi; aiemmin melkein joka peräkylässä oli Me ja Ne, jolloin riitti nuorille valmentajia ja kisoihin makkaranmyyjiä. Monopoli ei juuri missään asiassa ole kehitykselle hyvä asia; yksi järjestelmä kaipaa ärsyttäjäkseen ja kyseenalaistajakseen pienen haastajan kantapäilleen. (Tämän asian tärkeys voidaan nähdä siinä, että minunlaiseni vanha fasisti kehuu ja kaipaa TUL:ää!)

    5. Näen kuitenkin tulevaisuuden valoisampana. Urheilulajien lisääntyminen on kasvanut jo sille tasolle, että MM-titteleiden inflaatio alkaa vähitellen saada suuren yleisönkin ajattelemaan kriittisesti. Samalla ymmärretään, kuinka paljon menestys - ns. vähäinenkin - merkittävissä ja harrastetuissa lajeissa todella vaatii. Uskoisin myös, että vähitellen ihmiset tulevat enenevissä määrin mukaan seuratoimintaan, TUL:n haasteen tilalle tulee pelkkä oma osallistumisinto. Tulin juuri paikallisten yleisurheilujunnujen harjoituksia vetämästä, hyvältä näytti. Oli paljon lahjakkaita ja innokkaita lapsia kymmenen ikävuoden molemmin puolin. Jos saadaan urheilun ilo säilytettyä, heistä voi hyvin nousta menestyjiä - ja vaikkei nousisikaan, niin terveempiä ja tasapainoisempia aikuisia.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Jaska, näit vaivaa vastataksesi! Mutta itse asiassa alkuperäinen kysymykseni jäi auki: miksi esimerkiksi ruotsalaisilla on niin valtavasti laajempi urheilijasammio kuin meillä? Heillä ei ole ollut TUL:lia eikä heitä niin mahdottoman paljon enempää ole kuin meitä. Rahaa heillä ilmeisesti on enemmän kuin meillä, minkä olen huomannut esimerkiksi vertailemalla museo- ja arkeologiamäärärahoja. Mutta onko heillä myös toisenlainen asenne, motivaatio kuin meillä? Jos me alemmudentuntoinemme olemme menestyshulluja, ovatko ruotsalaiset siis ennemminkin urheiluhulluja?

    VastaaPoista
  5. Juuri näin, käsittääkseni ruotsalaiset arvostavat perinteisiä lajeja. Heidän voittaja-asenteensa on parempi. Ruotsalaisten viimeaikainen yu-menestys johtuu taas heidän strategiastaan: lähes kaikki resurssit keskitettiin muutamaan lupaukseen (Olsson, Klüft, Kallurit ym.) ja uhkapeli toi jackpotin: melkoinen osa lahjakkuuksista onnistui.

    VastaaPoista
  6. KR

    asiaa sivuten mutta, kuten tapanani on, ei koskaan itse asiassa:

    En voi mitenkään ymmärtää jonkin KORIPALLOSEURAN idistä: kakskolme keskitson jenkkiä joukkueeseen ja mainos lehteen TULE KANNUSTAMAAN KOTIJOUKKUE VOITTOON!

    Ekana tulee mieleen täkäläinen eilen Suomen Cupin voittanut Joensuun Kataja - tuskin vuosikausiin pelannut kunnon karjalaista sukujuurta oleva, valmentajista nyt puhumattakaan.

    (Jääkiekossa Tiki-Tikkasen tulon Mestismestari-Jokipoikiin ymmärrän, kun jääkiekkojoukkueissa on niin paljon pelaajia ottelumiehistössä ja leegio loukkaantuneiden kirjoissa - eihän täällä susirajalla ole enää asukkaitakaan kuin yhen lätkäjoukkueen verran.)

    VastaaPoista
  7. "Norjassa on hyviä lääkäreitä." (Kuulemani kommentti tutulta lääketieteen tohtorilta)

    VastaaPoista
  8. Jos rosiksessa kysytään, niin sinä sanoit ensimmäisenä tuon l-sanan, Kari! :) (Joku arveli jossain, että maailmassa odotetaan enemmän norjalaisten kärähtämistä kuin Jeesuksen toista tulemista...)

    Norjalaisjohtoinen operaatiohan se oli se 2001 ja suomalaisten käräyttäminen. Ja sen jälkeen on pidetty huoli siitä että kaikki muistavat sen. Mistä johtunee että täällä ainakin ollaan varsin varovaisia. Mutta ei se silti vähennä tätä pulmaa: miksi näillä muilla mailla on niin paljon suurempi reservi kuin meillä?

    VastaaPoista
  9. Luulen, että mediaseksikkyydellä tarkoitetaan lajien suhteellista asemaa eri kulttuureissa. Keski-Euroopassa pohjoismaisilla hiihtolajeilla ei juurikaan ole asemaa suhteessa jalkapalloon, pyöräilyyn, alppihiihtoon, koripalloon tms. Mäkihypyllä on oma nichensä varsinkin saksan kielisillä alueilla, mutta aika vaatimatonta sekin on.
     
    Eivät muut maat meitä jäljessä olekaan lökäpöksylajeissa, vaan Suomi pärjännee ihan omilla lahjakkuuksillaan. Eli lahjakkaat urheilijat ja harjoitteluun sitoutuneet yksilöt suuntaavat nykyään muihin lajeihin kuin ennen. Sieltä sitä menestystä sitten tulee. Hiihtoa ei pidetä niin mielekkäänä lajina kuin aiemmin ja massat ovat siksi toisaalla. Kun taas massat ovat toisaalla, niin menestystäkin on odotettavissa sieltä eikä hiihdosta. Noin niin kuin suurina linjoina, poikkeuksia tietysti on.

    Itse en pidä nykytilaa ehdottoman kielteisenä. Ilmiöt ja muodit muuttuvat, eikä Manne Liimatainen paita mustikkasopassa Joutsan Pommin kansallisissa ole
    enää näky, joka meitä kaikkia sykähdyttää. Tämä nyt vaan on hyväksyttävä.

    VastaaPoista
  10. Et vastannut kysymykseen, Anonyymi! Jos käytettävissä olisi tilastot eri lajien harrastuksesta eri maissa, arvotuksillasi olisi edes jotain kiinnostavuutta. Mutta kysyinkin, miksi mainitsemillani pienilläkin mailla näyttää olevan enemmän perinteisten lajien harrastusta tai osaamista.

    VastaaPoista
  11. Valitan, mutta en saa kiinni kimmastuksestasi (?) enkä myöskään ymmärtänyt sitä, että tässä oli kysessä tuomaroimasi "arvotusten" kiinnostavuuskisat. Osallistuin keskusteluun ja tarjosin siihen omaa ja näköjään väärää näkökulmaa. Olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta.

    Jatkan kuitenkin vielä. Minulla ei tosiaankaan ole mitään tilastoja eri lajien harrastajamääristä, ainoastaan omat ja vieraiden havainnot siitä, mikä Keski-Euroopassa kiinnostaa. Et kai vakavasti väitä, että saksalaista, ranskalaista tai italialaista kiinnostaa maastohiihto yhtä paljon kuin vaikkapa futis.

    Mainitsemistasi maista väestöltään Suomea pienempiä ovat vain Slovenia ja Norja (lähde Wikipedia). Ruotsin ja Itävallan väkilukukin on Suomea selvästi suurempi. Eikä se Ruotsinkaan talviurheilutaso alppilajeja lukuunottamatta niin kummaa ole. Yhdistetyn osaajia tai mäkihyppääjiä ei ole lainkaan ja hiihtomenestyskin enemmän satunnaista.

    Slovenialla lienee pohjoismaisissa hiihtolajiessa tällä haavaa yksi menestyjä, Majdic. Joskus se aurinko paistaa jne eli toisinaan voi menestystä tulla pienellekin maalle lajeissa, joiden harrastajapohja on varsin kapea. Samoin Slovenia on tuottanut eräässä toisessakin pienessä talvilajissa yhden maailmanhuipun, joka pesee suomalaiset. Kyseessä on lätkä ja nimi on Anze Kopitar.

    Slovenian ihme on tosin se, että maa tuottaa menestystä todella harrastetuissa lajeissa kuten alppihiinto, futis ja koris. Mutta se olisikin toisen keskustelun paikka pohtia tuota ilmiötä.

    Norjan menestystä en kerta kaikkiaan pysty selittämään kuin norjalaisten perversiota lähentelevällä kiinnostuksella kaikkiin kansainvälisiin antidoping-työhön liittyviin hallintotehtäviin sekä tietenkin öljyrahalla.

    Suomessa perinteisten suksilajien harrastajapohjaa syövät salibandy, lökäpöksylajit ja lätkä, joita kaikkia harrastetaan enimmäkseen talvella. Ja niissähän Suomi menestyykin kohtalaisesti. Hiihto ei siis saa kuin rippeitä potentiaalisista lahjakkuuksista.

    VastaaPoista
  12. Anonyymi, ymmärrän intosi puhua lajien välisistä arvostuseroista. Minua nämä asiat eivät niinkään kiinnosta, eikä kysymykseni koskenut niitä lainkaan. Toivottavasti mietit toisen kerran miten käyttäytyä toisen kotona, sillä sitä aluettahan tämän blogin kommenttiosastokin oikeastaan on. Julistaa voit muualla, täällä et. Etkä myöskään heitellä vatsahappojasi minun suuntaani. Otan mielihyvin vastaan juttusi alussa esittämäsi anteeksipyynnön, tällä kertaa.

    VastaaPoista
  13. Itse ajattelisin kyynisesti, että hiihdon kohdalla kyse on juuri tuosta kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta.
    Siihen astihan miestenkin hiihdossa pyyhki helkutin hyvin...
    Mutta ajatelkaapa miten isoja lajeja alppilajit (Amerikoissakin) ovat ja onhan meillä niissä Tanja Potiainen ja Kalle Palander.
    Naisten taitoluistelussa on vaikka ketä.
    Loistavia pikaluistelijoitakin on, ja viime talvioympialaisissa puhuttin siitä, miten hyvä televisolaji pikaluistelu on.Mutta kun Suomessa hekin joutuvat harjoittelamaan ulkoradoilla!
    Itse en seuraa oikeastaan paljon enää urheilua, joten tutkani alla saattaa olla paljon hyviä urheilijoita, jotka sitten olympialaisissa menestyvät painissa jne.
    Totuus on kuitenkin, ettei urheilulla ole suomalaisille enää sellaista merkitystä kuin vaikkapa 90-luvulla tai aiemmin. Nykyään ammattiurheilu on noussut kaikista suurimpaan arvoon. Tästä hyötyvät juuri nuo suuret palloilulajit.

    VastaaPoista