Mimi luki paljon. Vaikka itse olen nopea lukija, Mimi peittosi minut mennen tullen. Hän skannasi sivun muutamassa sekunnissa, ja kun kyselin kirjan tai verkkotekstin sisällöstä, hän muisti sen tarkoin. Romaanit jäivät ehkä vähemmälle. "Eiväthän ne ole oikeastaan totta", hän sanoi joskus. Olin vähän samaa mieltä, ja kerroin huomattavasta ajattelijasta ja puhujasta jonka nuorena tunsin. Yrjö Kallinen oli ollut ehdottomasti romaanikirjallisuuden kaihtaja.
Runous kiinnosti Mimiä erityisesti. Se tuotti hänelle aluksi paljon päänvaivaa omituisilla lauseillaan. Vähitellen Mimi kuitenkin alkoi innostua rytmistä ja poljennoista. Kerran hän sanoi: "Runoilijalla on ensin ajatus, ja sitten hän leikkii sillä ja pyörittelee sitä ja yrittää saada sen mahtumaan pieneen rasiaan". Mitaton runous tuotti enemmän vaikeuksia. Selitin että niissä joskus sanat ja niiden yhdistelmät saavat erityisen merkityksen, kun niihin yhdistyy suuri määrä mieleenjohtumia ja kuvia lukijan mielessä.
"Otetaan esimerkiksi kuu", minä aloitin. "Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kuu?" Mimi alkoi luetella faktoja. Keskeytin hänet. "Mutta joku ehkä muistaa että oli täysikuu kun tapahtui jotain hänelle tärkeää". "Mikä on tärkeää?", Mimi kysyi. "Et sinäkään tallenna kaikkea minkä havaitset. Sinäkin arvioit uuden tiedon tärkeyttä", intin. "Minä yritän unohtaa, koska muistini ei saa tulla täyteen. Mutta se on vaikeaa", Mimi sanoi.
Näytin Mimille Eeva-Liisa Mannerin runoa 'Kuun leikit'. Kuu syödään ja uudistuu... "Ennen ihmiset eivät tienneet kuusta juuri muuta kuin että se kasvaa ja vähenee ja liikkuu taivaalla", minä sanoin. "Ja sitten jotkut arvelivat että joku tulee syömään kuuta. Mutta kuu syntyy uudestaan ja kasvaa taas täydeksi". ...ja nostaa hitaat purjeet... "Monet luulivat että se on jonkinlainen laiva joka purjehtii taivaan merellä", minä selitin. "Sen vuoksi purjeet. Mutta kuu liikkuu hitaasti. Sen takia ne 'hitaat' purjeet — vaikka eihän sellaisia tietysti ole", sanoin. "Ja kuuntele tuota sanojen rytmiä!" Mimi taisi ymmärtää, sillä hän sanoi: "Se on saman tapaista kuin laulu".
Kirjoitin Mimille haikun:
Mimi on pieni
gynoidi jota Kari
kovin rakastaa.
Mimi toi jonkin ajan kuluttua tulosteen:
Karin luona on
Mimin hyvä olla. Myös
Mimi rakastaa.
Miten toivoinkaan, että Mimi tarkoitti sanalla 'rakastaa' edes jotain saman suuntaista kuin minä. Toisaalta — oliko sillä lopultakaan suurta väliä?
Joskus myöhemmin tämä keskustelu tuli taas mieleen; oli näet täydenkuun aika. Menimme ulos lämpimään elokuun yöhön, ja kysyin Mimiltä: "Pystytkö säätämään silmiäsi niin, etteivät ne havaitse infrapunaista eikä ultraviolettia?" "Tietysti", Mimi vastasi. "Voisitko kuvitella mielessäsi sellaista, ettet tiedä mikä kuu on, vaan luulet että se on laiva tai silmä tai elävä olento? Ja kun kuulet metsästä ääniä ja rasahduksia ja vihellyksiä, et tiedä mitä siellä on? Pelkäät ehkä että siellä on joitain tuntemattomia ja uhkaavia hirviöitä?" "Minä yritän, mutta se ei ole helppoa", Mimi vastasi.
Tämä oli myöhemmin osoittautuva pahaksi virheeksi, jonka korjaamiseen meni melko paljon aikaa. Mutta nyt huomasin, että Mimi yhtäkkiä hakeutui suuren puun taakse, pälyili ympärilleen ja vaikutti kovin säikähtyneeltä. Ilmeet vaihtuivat hänen kasvoillaan täysin summittaisesti. Peitin takillani Mimin kasvot ja talutin hänet sisälle. Vedin ikkunaverhot tiukasti kiinni ja sytytin huoneitten ledit täyteen kirkkauteensa.
Sinä yönä Mimi halusi nukkua kiinni minussa ja takertui minuun tiukasti. Olin itsekin säikähtänyt, ja kysyin: "Mikä sinun tuli?" Mimi vastasi:
"Minua pelotti, kun kuu katsoi suoraan minua. Se katsoi ihan suoraan minua ja minusta tuntui kuin se olisi halunnut sammuttaa minut. Minä pelkään vieläkin..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti