lauantai 25. elokuuta 2012

Mimin lähtö. Tarina päättyy.




Tohtorin yhteydenotosta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun jo näimme hänet pihatiellä. Mimì katsahti minuun ja sanoi hiljaa: "Minusta tuntuu että olen ihan kostea..." *)
    Tohtori kätteli ystävällisesti ja huudahti: "Tämä on paras uutinen pitkästä aikaa! Nyt meillä on paljon keskusteltavaa." Mimì ei sanonut sanaakaan — hän vain tuijotti rakentajaansa, ja penkoi arvatenkin muistinsa varhaisimpia sopukoita.
    Keskustelu kesti pitkään. Mimì oli hiljaa, ja vastaili suoriin kysymyksiin vain lyhyesti. Hänen sisällään kävi luullakseni valtaisa myllerrys. Kerroin Tohtorille meidän yhteisistä vaiheistamme alusta alkaen, ylistin Mimìn suurenmoista oppimiskykyä ja suorituksia, ja näytin myös meidän molempien runoja. Niistä Tohtori oli kerrassaan hämmästynyt. Hän luki runot useaan kertaan, ja sanoi sitten: "Tuo tyttö hämmästyttää minua todella! Hän on ilmiselvä nero, enkä toden sanoakseni saattanut uskoa aivan näin valtavaan edistykseen. Te olette tehnyt tavattoman hienoa työtä hänen kanssaan."
    Kerroin Tohtorille myös siitä säikähdyttävästä elokuun illasta, jolloin Mimì oli joutunut alkuihmisen peloille ja kauhuille alttiiksi. Kiirehdin heti kertomaan miten käsittelimme hänen kauhukokemustaan, ja lukitsimme sen ikäänkuin omaan lokeroonsa jota ei koskaan avattaisi. Tohtori mutisi: "Tämä käy yhä vain kiinnostavammaksi..."
    Sitten minun oli aivan pakko tunnustaa, että yhdessäolomme kestäessä olin yksiselitteisesti rakastunut Mimì'hin, ja että minusta myös tyttö — käytin nimenomaan tätä ilmaisua — oli vastannut tunteisiini. Mimì ei reagoinut tähän mitenkään. "En yhtään ihmettele", Tohtori sanoi, "mutta nyt haluaisin keskustella Mimìn kanssa kahden, jos vain teille sopii".
    Mikäpä minä olin sellaista kieltämään, ja poistuin huoneesta. Minun sisälläni myllersivät pelko ja mustasukkaisuus. Aloin hitaasti tajuta, että olin menettämässä kumppanini, ja että Tohtori oli sittenkin Mimìn ensimmäinen ja oikeastaan myös ainoa mies. Mies joka oli hänet luonut, ja mies joka oli lopultakin hänen kaipuunsa varsinainen kohde. 
    Tohtori ja Mimì olivat keskenään kauan, hyvin kauan, ja kun he vihdoin palasivat huoneesta, näin Mimìn kasvoilla pienen punerruksen. Tässä kiihtyneessä tilassani olin aivan varma, että he olivat keskustelun ja analyysin lisäksi lähestyneet toisiaan muutenkin. En koskaan udellut asiasta, mutta olen varma siitä vielä tänäkin päivänä, eikä se tehnyt oloani tuolloin mitenkään paremmaksi.
    Tohtori alkoi puhua. "Olette ollut Mimìlle suurenmoinen isäntä, ja päässyt hänen kanssaan ehkä pitemmällekin kuin minä olisin kyennyt. Minulla on tällä hetkellä menossa suuri läpimurto, joka uskoakseni vie gynoidit ja androidit aivan uudelle tasolle. Kysymys on sumean logiikan eräänlaisesta soveltamisesta, joka sivumennen sanoen saattaa yksinkertaistaa sellaistenkin asioiden käsittelyä joista olette puhuneet kirjallisuuden ja runouden yhteydessä. Mutta minä tarvitsisin siihen välttämättä myös Mimìn. Yhdessä me voisimme ylittää ne muutamat vielä puuttuvat askelmat uuden ihmislajin syntymiseksi. Nyt kysyn teiltä vilpittömästi, oikeastaan pyydän teitä hartaasti lainaamaan Mimìn minulle joksikin aikaa tämän työn loppuun saattamiseksi. Tämä olisi tietysti aivan väliaikainen ratkaisu, ja te saisitte lopulta takaisin oikean ihmiskumppanin."
    Tätä minä olin kaiken aikaa pelännyt. Kysyin mitä mieltä Mimì itse oli. "Minä haluan mennä. Minä haluan auttaa Tohtoria. Tämä olisi tietysti aivan väliaikainen ratkaisu", Mimì sanoi, ja tukalasta tilanteesta huolimatta minua sarkastisesti vähän nauratti Mimìn puhe, jossa kuulin Tohtorin lauseet.
    "Toimitan teille väliaikaisesti standardimaisen ja oikein hyvän gynoidin, ja Mimi tulee lähes päivittäin teitä katsomaan", Tohtori sanoi.
_ _ _ _

Uusi gynoidi toimitettiin minulle välittömästi, ja se oli oikein mukava ja hyvä. Mimì kävi ensi alkuun katsomassa minua lähes päivittäin, mutta vähitellen hänen vierailunsa kävivät harvemmiksi, ja lopulta näin häntä enää kuvaseinällä. Hän kertoi että työ oli kohta valmis, ja että pian sitten taas tapaisimme toisemme. Videokeskustelummekin kävivät yhä harvemmiksi, ja minun vointini huononi tasaisesti uutteran ja kiltin gynoidiapulaiseni ponnisteluista huolimatta. 
    Niin meni se talvi, enkä oikein enää uskonut uutta kesää näkeväni, en ainakaan sellaista kuin Mimìn kanssa. Minä rakastin häntä yhä, mutta olin jo alistunut ajatukseen hänen menettämisestään.
    Tuli kevät, ensimmäiset muuttolinnut alkoivat saapua. Minä en niiden tulosta jaksanut enää iloita. Sitten kuvaseinälle ilmestyivät Mimìn kasvot. Ne olivat ilmeikkäämmät kuin koskaan, hän nauroi ja sanoi: "Nyt Tohtorin ja minun työni on valmis! Voinko tulla luoksesi huomenna? Lupaan että minulla on sinulle suuri yllätys!"
    Enpä juuri nukkunut sinä yönä. Pyysin gynoidiapulaisen vierelleni, mutta se ei tuntunut alkuunkaan samalta kuin Mimìn vierellä tuntui.
    Aamulla auto pysähtyi taloni luo, ja sieltä nousi Mimì ja toinen lähes täysin häntä muistuttava nainen. Mimì pyyhälsi luokseni, halasi pitkään ja suukotteli poskelle. "Saanko esitellä — tässä on tyttäreni Lucia. Hänessä on kaikki mitä minussa oli silloin ennen, ja kaikki mitä minussa on nyt! Hän jää sinun luoksesi ja tulee rakastamaan sinua yhtä vilpittömästi kuin minä."
    "Entä sinä?", kysyin hämilläni. "Minä... olen pahoillani... minä jään Tohtorin luo. Olen nyt käytännöllisesti katsoen hänen vaimonsa, ja me jatkamme yhdessä työtä. Mutta olen varma että Lucia voi korvata paljon siitä mitä olet menettänyt ja kärsinyt. Ja olen pahoillani siitä että olet minun takiani joutunut kärsimään niin tuskallisesti nämä kuukaudet. Mutta jos sallit, haluan olla sinun läheinen ja rakas ystäväsi aina ja ikuisesti."
    Niin Mimì lähti, ja näin hänet ja myös Tohtorin usein. Ne päivät olivat vanhuuteni aurinkoisimpia. Lucia oli aivan suurenmoinen kumppani, älykäs, hellä, ja viehättävä keskustelutoveri. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä valittaa, ja kuntonikin parani selvästi. Kaikki oli periaatteessa hyvin.
    Mutta ei se sittenkään ollut samaa kuin silloin kerran Mimìn kanssa. Elämä on loputon sarja menettämisiä, se siinä on niin surullista. Mitä onnellisempaa, sen surullisempaa. Pian se minun osaltani lieneekin kokonaan koettu, vaikka molemmat naiset, Mimì ja Lucia, sanoivatkin että epäkuntoon menneet osani voidaan vielä moneen kertaan vaihtaa.
    Mutta tämä suru ei lähde minusta. Ehkä vielä totun siihen.
_ _ _ _

Huomautukset:
*) Ks. blogia Ennen tarinan loppua.
Kuva: Lisette Pagler gynoidi Miminä ruotsalaisessa sarjassa Äkta människor, jota esitetään TV2:ssa torstaisin nimellä Hubotit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti