Olin varmaan vielä valmistavassa koulussa ja siis korkeintaan kahdeksan ikäinen, kun luin jostakin, ehkä lastenlehti Kimmosta tai sitten jostain vanhempieni kirjasta ihmeellisiä tarinoita kuninkaasta jonka nimi oli Kaarle Ksii. Hän vain johti uljaana, takinliepeet liehuen, korkea otsa sädehtien joukkojaan, eikä kukaan osunut häneen. Vähän niinkuin nykyisissä seikkailuelokuvissa, joissa sankari juostessaan puolialastomana näppärästi väistelee kokonaisen divisioonan konekivääritulta, kranaatteja ja taktisia ohjuksia. Lopuksihan Kaarle Ksii kuitenkin ammuttiin, epäisänmaallisen väitteen mukaan omiensa puolelta.
Juoksin innoissani kertomaan äidille tästä Kaarle Ksiistä. Äiti ja tämän seurassa ollut täti hiukan vilkaisivat toisiinsa ja olivat huvittuneen näköisiä. Samassa häpeä valahti ylleni, ja palasin lastenhuoneeseen punaisena ja nolona. Periaatteessa minun on täytynyt tietää roomalaisista luvuista jotakin. Enhän mielestäni koskaan ole ajatellut Kustaa Iitä enkä Ludvig Ksiviä. Ja sitä paitsi monissa kelloissakin oli niitä roomalaisia lukumerkkejä aina Ksiitä myöten.
Lapsena tehtyjä mokia häpeää hiukkasen myös vanhempana. Toisaalta ne on myös hyvä muistaa, jos esimerkiksi sattuu ryhtymään opettajaksi. Minulle on ollut suunnatonta hyötyä siitä, että muistan tarkoin sen hämmennyksen joka valtasi minut Norssin 2. luokalla, kun meillä alkoi algebran opiskelu. Mistä ihmeestä sitä voi tietää paljonko on a + b, kun ei tiedä mitä ne aa ja bee ovat? Ensin ajattelin että a + b on esimerkiksi "ab", mutta tuo teoria suli nopeasti mahdottomuuteensa. Onneksi opettaja selitti tarkoin ja konkreettisesti esimerkeillä asian. Jos a = 3, ja a + b = 4, mitä silloin b:n on oltava?Askel konkreettisesta aritmetiikasta abstraktiin algebraan oli "Quantum Leap", kalvo joka piti puhkaista. Ja nopeasti se kalvo sitten itsestään puhkesikin, ja albegrasta tuli minulle yksi lempiaineista. Jollekin muulle lapselle on jokin muu ollut se ymmärryksen esteenä oleva aivokalvo, jonka puhkeaminen on lopulta tapahtunut itsestään, kypsyyden lisääntyessä. Tuo oli hyvä muistaa, kun itse joutui opettajana seuraamaan ihmetyksestä ymmyrkäisinä kiemurtelevia pikkuoppilaita.
Vielä lukiossa jouduin uusien käsitteitten edessä ihmeisiini. Minun piti kirjoittaa kotiaine Albert Schweizerista, ja erityisesti kiinnittää huomiota hänen kysymyksenasetteluunsa. Mitä ihmettä hän siis kysyi, ja keneltä? No, lähdekirjojen selailu selvitti aika nopeasti, mistä oli kysymys. Meitä todella opetettiin lukiossa käyttämään lähteitä, ja äidinkielessä sain kotitehtäväksi kirjoittaa esitys elättikäärmeistä. Mistä ihmeen eläteistä? Käy kirjastossa ja ota aiheesta selvää myös bibliografioista, kuului vastaus. Kiitos, hyvät opettajat! Noista harjoituksista on ollut suunnaton hyöty.
Joskus terminologia on kerta kaikkisessa ristiriidassa elämänkokemuksen kanssa. Pikkuveljeni yritti opetella uskontunnustusta, jonka teksti nyt ei juurikaan ole lapsenomainen eikä noudata lapsen selkeää logiikkaa. Hän ehdotti kuulusteltaessa, että "ja sihisi Pyhästä Hengestä". No eikös Henki olekin kuin ilmaa, ja sehän sihisee. Neitseellinen sikiäminen ei todellakaan liittynyt pikkuveljen kokemuspiiriin!
Samainen pikkuveli kirjoitti SYK:n alemmilla luokilla lennokkaan aineen, josta selvästi näki miten kertova puoli hänestä oli aukeamassa. Mitä teki opettaja? Hän suttasi aineen täyteen punakynämerkintöjä, ja antoi päätteeksi oikein huonon numeron. Itse olin ehkä jo tuolloin opettaja, ja raivostuin veljeni puolesta. Paljon ei puuttunut ettenkö olisi soittanut opettajalle. Äiti rauhoitteli, ja viittasi mahdollisuuteen, että sellainen ei ainakaan auttaisi veljeäni. Päätin kuitenkin, että en ikinä itse tee moista temppua pienelle oppilaalle, vaan korjaan mahdolliset virheet vaivihkaa, sivumennen. Hyvän sisällön mitätöiminen muotoseikkoihin vedoten on eräs opettajan pahimmista virheistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti