Sota-aikaa Alli Nissisen (satatissisen) Valmistavassa koulussa

Kävelin eräänä kevätpäivänä 1945 poika-Norssin ohi. Oikealla puolella oli Johanneksen kenttä, jonka tunsin jo, ja tulisin tuntemaan vieläkin paremmin seuraavien yhdeksän vuoden aikana. Kadulle ja koulun pihalle oli kertynyt melkoinen määrä väkeä, ja portailla lauloi suuri joukko abeja penkkarilauluja opettajista. Yhden muistan sattuneesta syystä hyvin, ja se kirvoitti yleisössä valtavat aplodit:

Pullan viikset on punaset kuin Tornin huipussa lippu,
jala jallaa jalajala vei vei vei, kuin Tornin huipussa lippu!

Valvontakomissio eli ryssät istui Tornissa, ja sen lähelle ei oikein uskaltanut mennäkään. Pulla taas oli Norssin matematiikanlehtori, kuten piankin sain oppia, muistaakseni nimeltään Saarialho.

Samana keväänä minustakin tuli norssi. Olin tähän arvostettavaan asemaan hiukan nuori, sillä täytin vasta syyslukukauden puolessa välissä 9 vuotta. Minut oli pantu kouluun, pois äidin jaloista, vuonna -42, viisivuotiaana, kun kerran jo osasin lukea ja kirjoittaa. Sitä koulua ei enää ole Uudenmaankadulla. Tilalla on moderni hökötys. Alli Nissisen, satatissisen, Valmistava koulu sijaitsi pihan perällä. Piha oli pyörökivin päällystetty, niin että polviin sattui jos kaatui. Mutta eihän se ole poika eikä mikään, jolla ei ole rupia polvissa.

Koulutieni oli aika pitkä. Ylhäältä Eiran mäeltä alas Laivurinkadulle, sieltä Viiskulmaan, ja Fredaa pitkin Robertinkadun ohi Uudenmaankadulle. Matkan varrelta oli tunnettava kaikki pommisuojat, joista monet tulivatkin tutuiksi. Minä olin jo pieni kuuluisuus tuon reitin varrella. Joku puolituttu täti oli kertonut äidilleni, että hän oli nähnyt Fredalla siellä muhamettilaisten kauppojen kohdalla pienen pojan, joka lauloi täydellä äänellä Hoosiannaa. Hän arveli, että se olin minä, ja äidin oli pakko myöntää, että näin varmaan olikin asiain laita.

Tuli sitten koulumatkalla taas hälytys, ja juoksin Tehtaankadun kansakoulun pommisuojaan. Opettajatädit olivat hermostuneita ja peloissaan, mutta äkkäsivät sitten minut. Jouduin tätien ja lasten rauhottamiseksi laulamaan kaikki laulut jotka osasin, ja se olikin sitten ensimmäinen konserttini.

Kerran hälytys sattui koulupäivän aikana, ja silloin menimme talon kellariin. Helsingin kellarit oli varustettu hirsituin pommin varalta. Näin oli kotitalossani Juhani Ahon tiellä, ja näin oli myös koulussa. Vuoden -44 ensimmäisen suurpommituksen aikana tulin huomaamaan, että hirsistä ei ollut todellisuudessa paljonkaan apua. Pommit osuivat muutamiin naapuritaloihin, mutta kyllä meidän niskaamme putoili silti laastinpaloja. No, siellä koulun pommisuojassa meille ilmoitettiin, että kukaan ei saa liikkua paikaltaan. Minä päätin jostain syystä, ehkä vain seikkailun vuoksi, että ennen vaara ohi -merkkiä olen käytävän toisessa päässä. Ja niin liikuin vaivihkaa, sentti sentiltä eteenpäin, jalkateriä kääntämällä. Opettajat eivät huomanneet mitään, ja minä olin käytävän toisessa päässä. Tuo tapaus jäi jonkinlaisena tosisuorituksena pysyvästi mieleen.

Sikäli kuin muistan, koulun opetus oli tiukkaa ja hyvin vanhanaikaista. Kerran opetettiin olla-verbin taivutusta. Kyllähän meistä suurin osa käytännössä sen osasi, mutta opettajan mielestä oli tähdellistä huomauttaa uudestaan ja uudestaan, että ("päinvastoin kuin ehkä voisi luulla") monikon 3. persoona ei taivu 'olevat', vaikka 1. ja 2. persoonassa sanavartalo olikin 'ole-'. Ja sitten minä jouduin yhtäkkiä latelemaan koko litanian. Ja tietysti sitten höpötin että "me olemme, te olette, he olevat"! Opettaja hirmustui, kirkui että "minähän monta kefrtaa sanoin että..", ja sitten minä jouduin vähäksi aikaa nurkkaan.

Alli Nissisen, satatissisen koulussa törmäsin myös ensi kerran feminismiin. Edessä istuvalla tytöllä oli pitkä ja paksu vaalea letti, ja minun sormeni lähestyivät vaivihkaa, ja lopulta varovasti koskettivatkin sitä. Tyttö nosti äläkän, kiljui että minä vedin häntä letistä, ja nurkassahan minä sitten taas olin.

Koulutovereistani muistan vain Niilo Luukasen ja yhden Arifullenin pojan, jonka etunimi on kadonnut mielestäni. Hän oli näppärä suustaan. Kun joku ilkkui hänelle, muhamettilaiselle, että "Koraani on vain hirveen rumasti koristeltu silkkiliina", hän salamana vastasi: "Maarattu on rapu joka kulkee maalla". Minua ennen tätä koulua kävivät mm. Elsa Enäjärvi-Haavio, sekä kirjailija Helena Anhava ja arkkitehtiprofessori Arne Nevanlinna, jotka olivat luokkatovereita.

Mutta Valmistava koulu oli vain kolmiluokkainen. Sen tarkoitus oli yksinkertaisesti valmistaa lapsia varsinaiseen oppikouluun. Ja niin minä sitten 8-vuotiaana marssin pääsykokeisiin, ja minusta tuli hyvällä tuloksella oikea norssi norssinlakkeineen. Samalla jouduin maan parhaan ja moderneimman opetuksen kohteeksi, mutta siitä kerron myöhemmin. Kesällä 1945 minä olin jo norssi, aloittaisin ensimmäisen luokan syksyllä. Pikkusisarukseni eivät tuossa vaiheessa osanneet edes lukea, saati että olisivat käyneet koulua...