Vuoden 1945 alussa ryhdyttiin julkaisemaan varsin hyvänlaatuista ja modernia lastenlehteä nimeltä Kimmo. Sen symbolina oli Kimmo-nimisen koiran pää, ja se sisälsi satuja, kertomuksia, ohjeita pula-ajan vaikeuksien voittamisesta, sarjakuvia ja tehtäviä. Kimmon historiasta on mainio teksti tässä.Lapset saivat itsekin täyttää lehteään, ja joskus järjestettiin kirjoituskilpailujakin. Muistan itse, miten kerran olin jyrkästi eri mieltä toimituksen kanssa. Toiselle sijalle oli jätetty juttu, jossa lapsi hirveästi kärsi kärsimistään hirveän kärsimisen jälkeenkin, olikohan syynä ilkeä äitipuoli, juopotteleva isä, vai sarja onnettomuuksia, en muista. Voittanut kirjoitus oli jotenkin tavallinen, enkä muista sen sisällöstä mitään. Vetosin äitiinkin, mutta hän vain hymyili ja sanoi että makuja on niin erilaisia. Minusta tuossa hävinneessä jutussa oli hienoa tunnetta ja mahtava ote.
Eräs aihe, joka kiinnosti näppäriä poikia ja heidän isiään, oli mäkiauto. Numerosta toiseen annettiin ohjeita ja ehdotuksia mäkiauton rakentamiseksi, ja varsinkin ohjattavuuspulmiin kiinnitettiin monipuolisesti huomiota. Lehti järjesti myös mäkiautokilpailuja, jotka Helsingissä pidettiin Eläintarhan Moukaripörssin mäessä. Autoja oli jos jonkinlaisia, puulaatikoista polkupyöränrunkoihin rakennettuihin ihmehärveleihin asti.
Jotkut luokkatovereistanikin rakensivat mäkiauton, ja osallistuivat myös kilpailuihin. Eräs vaikeimmin ratkaistavista ongelmista oli kelvollisten ja laakeroitujen pyörien saaminen. Sehän vaikutti auton nopeuteen, jos mikä. Kaverin auton akseli oli peräisin lastenvaunuista, mutta pyöriä ei enää löytynyt, eikä sellaisia tuohon aikaan saanut kaupastakaan. Saaneeko nytkään? Ankaran kinuamisen jälkeen sain luvan lainata meidän lastenvaunun pyöriä kaverilleni. Eihän niillä oikeastaan enää mitään tehnyt, kun pikkuvelikin oli jo kasvanut vaunuista ulos. En silloin tiennyt, että työn alla oli vielä yksi lapsi...Vaununpyörät kävivät kilpailussa, ja palautuivat sitten takaisin. Miten siinä kilpailussa sitten kävi, sitä en ollenkaan muista. Jännittävintä oli katsoa millaisen vauhdin mäkiauto sai, ja miten sen ohjaus toimi Moukaripörssin hurjassa mäessä. Hurja se mäki oli, ja Eläintarhanajojen seurauksena mäellä oli jo tuolloin synkkä ja kauhistuttava maine. Metallilaatat sen reuna-aidassa olivat synkkänä muistona noista kilpailuista, ja niitä käytiin joskus vartavasten katselemassa.
Vuonna 1946 moottoripyöräilijä Gunnar Söderholmin kaasu hirtti kiinni, hän törmäsi suoja-aitaan ja kuoli. 1953 oli Carl-Olof Tötterströmin vuoro. Hän kamppaili uljaasti ulkomaisten hirmujen kanssa voitosta, kallistui mäkeen tultaessa liiaksi, joutui liukuun ja lensi ulos. Olin itse seuraamassa noita kisoja, ja muistan sen ankean tunnelman joka tuolloin levisi - äitienpäivään, luulisin, sillä yleensä kisat järjestettiin kaikkien Suomen mammojen "iloksi" juuri tuona päivänä.
Katselin tässä säilyneitä filminpätkiä Eläintarhanajoista, ja ihmettelen miten niitä ylimalkaan voitiin järjestää noin kapealla ja suojattomalla radalla. Joihinkin puihin oli sidottu olkipaaleja, siinä kaikki, ja yleisö parveili aivan radan vieressä. Varsinkin Töölönlahden reunalla oleva Kuolemankurvi oli suosittu, sillä tuossa tiukassa mutkassa tapahtui aina kaikkea kamalaa.
Huh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti