Perhe vappuna 1947. Olen Norssin toisella luokalla, ja minulla on norssinlakki päässä!Yleinen muoti on ollut, että kouluaikojen ankeutta ja ikävänluontoisia opettajia moititaan nuoruusaikojen turmelijoiksi, ja kaikkien aikuisuudessa koettujen vastoinkäymisten perimmäiseksi syyksi. Minulla ei ole mitään syitä tehdä tuollaista. Saattoihan koulussa olla ikävämpiä päiviä, mutta mitään johdonmukaisesti painostavaa en muistoistani löydä. Saattoivathan minua jopa 4-5 vuotta vanhemmat luokkatoverit ärsyyntyneinä joskus luonnehtia minua lapselliseksi - mutta lapsellinenhan tietysti olinkin.
En muista yhtään opettajaa, joka olisi jotenkin sortanut minua. Sen sijaan muistan monia heistä poikkeuksellisen hyvällä. Historian opettajat Eero Saarenheimo ja Aulis J. Alanen olivat loistavia. Alanen elävöitti Waterloon taistelua juoksemalla edes takaisin opettajankorokkeella ja huitoen karttakepillä. Hän esitti sirosti kumartaen kenraali Colvillea, joka kehotti urhoollista veteraanikaartia antautumaan, ja hyppäsi sitten komentaja Cambronnen rooliin, ja kajautti tuon ennenkuulumattoman sanan. "Merde! Se tarkoittaa että JA PASKAT!". Jestas, että me pojat ihailimme moista opettajaa.
Eräänä talvena ikkunanpuolimmaisten rivien poikien katseet suuntautuivat väkisinkin Johanneksen kentän jäälle. Siellä harjoitteli Suomen paras silloinen kaunoluistelija, nimeltään muistaakseni Leena Pietilä. Saarenheimo patisteli poikia mukaan opetukseen: "Mitä siellä ulkona nyt on niin mielenkiintoista?". Lähti sitten ikkunan luo katsomaan, ja jäikin sinne melkoiseksi toviksi. Me pojat olimme voitonriemuisia, mutta hiirenhiljaa. Emme halunneet herättää opettajaa hartaushetkestään. Mutta tällä teollaan hän jäi sydämiimme ikäänkuin "yhtenä meistä".
Nerokkain opetustapahtuma sattui kohdalleni toisella luokalla. Eläinoppia opetti legendaarinen L. Arvi P. Poijärvi, ja aiheena olivat lohikalat. Tuolloin ei tuotu oikeita näytteitä koulutunneille, vaan katseltiin opetustauluja. Poijärvi halusi meidän saavan käsityksen myös lohen rasvaevästä: "Kokeilkaapa korvannipukkaanne! Sellaiselta tuntuu rasvaevä!". Vasta paljon myöhemmin pääsin kokeilemaan oikeaa rasvaevää, ja oikeassahan Poijärvi oli ollut. Jos haluatte tietää jotain rasvaevästä, kysykää minulta, Poijärven oppilaalta!
Vasta jälkeen päin sain tietää, että Poijärvi oli poliittisista syistä erotettu Kouluhallituksen pääjohtajan virasta 1945, ja pääsi sitten leivänreunaan kiinni mm. meidän opettajanamme. Politiikka oli ankarasti läsnä koko ajan koululaitoksessa. Toiselle luokalle mentäessä piti valita saksan, venäjän ja englanninkielen välillä. Enemmistö otti englannin, ja lopuista jämistä muodostettiin B-luokka. Saksankielen valinta oli minun kohdallani luonnollinen, olihan saksa niin monin tavoin kuulunut perheemme historiaan.
Onnettomuudeksi isä oli hankkinut Solmu Nyströmin saksankirjan vähän "liian aikaisin". Minun kirjassani oli vielä aukeama, jossa kerrottiin Hitleristä ja Reichskanzleista. Sitä vaadittiin revittäväksi irti tai liimattavaksi kiinni. Muistaakseni me kieltäydyimme. Kirja on jo kauan ollut hukassa, niin etten voi tarkistaa muistikuvaani. Mutta sen muistan, että saksanlukijoita katsottiin vähän epäluuloisesti. Saatan olla viimeisiä, joille saksalainen kulttuuri on aina ollut itsestäänselvyys, ja anglosaksinen kulttuuri on minulle vieläkin toissijaista, välillä jopa ärsyyntymisen aihe.
Äidinkielen yliopettaja, tohtori V.A.Haila, käytti oppikirjanaan laatimaansa vihkossarjaa Sanan mahti, ja hänen ansiostaan olen suuntautunut niin vahvasti kirjallisuuteen. Olin itse asiassa himolukija, ja vanhempieni varsin suuren kirjaston luin kuta kuinkin läpi jo poikana. Siinä meni suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja osa saksankielistäkin. Muistelen, että 14 ikäisenä kahlasin läpi Faustin, josta äidilläni oli alkukielinen loistopainos. Siitä, kuten esimerkiksi Hugo von Hofmannsthalin lukemisesta luokkatovereilla oli joskus vähän sanomista - olin näet lapsellisuuksissani tunnustanut moiset epädemokraattiset harrastukseni.
Isälleni kuuluu myös suuri kiitos kirjallisuuden tuntemuksestani. Hän vei minut 14 ikäisenä (hyvänen aika, olin siis jo lukiossa!) kirjahyllylle, ja ilmoitti että "tätä ja tätä ja tätä ET sitten lue!". Siinä oli Mika Waltarin tuotantoa rivi, ja heti ensimmäisenä iltana aloitin Sinuhen peiton alla taskulampun valossa. Äiti arvasi viisaana mihin paristoja alkoi kulua, ja antoi aina kolikoita uuden hankkimiseksi. Isälleni kerroin asian vasta sitten kun hän oli riittävän vanha suhtautuakseen asiaan leppoisasti.
Paras tapa saada 14-vuotias tekemään jotakin on takuulla kieltää tekemästä sitä. Ehkä isälläsikin oli tällainen ovela suunnitelma!
VastaaPoistaVuorenvarmasti EI! :-)
VastaaPoistaHänen normistoonsa kuului, että vanhempia totellaan, ja että he tietävät mikä kulloinkin sopii, ja mikä ei.
Äidilläni oli vähän 'lipilaarimpi' ote tästä maailmasta. Ja sai siitä joskus kuulla.
Nykynorssi vastaa :)
VastaaPoistaNo minusta tuli norssi sitten kaksi ja puoli vuotta sitten kun pääsin latinan luokalle. Latinan luokalle pyrkiminen oli luontevaa minulle, mutta hieman vaikeita koulumatkat aluksi olivat, asun nimittäin Espoossa. Isoäitini isä on ainoa sukuni jäsen, joka on aikaisemmin käynyt Norssia.
En tiedä onko Norssius - jos sellaisesta voi puhua - muttunut. Luulen että minäkin selitän samanlaisia kuin sinä sitten kun olen vanhempi. Tai siis näen kaiken rationaalisena ja johdonmukaisena, enkä enää osaa ajatella niitä epäkohtia joita silloin - hetkiä eläessämme - oli nähtävissä. No, nykyisessä koulussani jotkut opettajat ovat jopa huonoja. Asiantuntevuus on kadonnut ja he eivät osaa opettaa. Mutta sitten on vanhemmat opettajat, ja muutamat uudet toivot, jotka ovat niin hyviä ammatissaan, että taidan heidän takiansa jatkaa Norssissa lukion puolella.
Eikä norssin henkeä - siitä ei voi oikeastaan puhua. Tai no hengestä voi puhua, mutta sitä ei voi nähdä rehtinä ja reippaana, vastoinkäymiset ylittävänä 'Norssin henkenä'. Menneisyyden urotyöt ovat lainehtineet pois.
Lisäksi koulun hallinossa on tiettyjä kummallisuuksia. Olin viime vuonna johtokunnassa peruskoulun oppilaskunnan edustaja, ja ehdotin että Waltarille tulisi muistolaatta. Mutta ei, ei tullut, hallinto Vanhojen norssien kanssa päätti ripustaa seinälle jumalattoman kokoisen kivipaasin täynnä kultaisia jääkäreiden nimiä.
Siinä on nykyinen Norssi, ja tässä on nykynorssi. Kaikesta huolimatta olen ylpeä siitä, että olen Norssi, vaikka mitä kävisi, tulen aina olemaan Norssi.