sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kiitos, Suomen purjehtijanaiset!


Pääosa Suomen olympiamitaleista meni naispurjehtijoillemme. Voi olla, että purjehdus on valtaosalle kansasta vierasta, sen kieli outoa, ja kilpailun seuraaminen vaikeaa. Se on itse asiassa kummaa, kun meillä on pitkä rannikko ja suuria järviä aivan riittämiin. Mutta harvoinpa säkee purjehtijoita Vanajan selillä...

Olen sikäli onnellinen, että poikavuosina pääsin tämän suurenmoisen purjehtimisen makuun, kun isoisäni otti minut mukaan monille retkilleen. Hän oli purjehtinut poikasesta asti, ja 1940-luvun alusta asti hän vietti kesänsä Kruunuvuoren selän rannalla Kulosaaressa. Siellä Pohjoismaiseen 22 -luokkaan kuuluva Vinga kellui laiturin päässä, ja aina hyvän ilman sattuessa lähdettiin reissuun, yleensä itäsaaristoon Söderskärin suuntaan. Tässä isoisä kipparoi Vingaa taustallaan Kulosaaren näkymiä. Hänellä oli piippu suussa veneessäkin, mutta postilaitoksen pikkumaisen päätöksen mukaan en saanut tehdä tästä kuvasta perheelle postimerkkiä.


Olin poikana hyvin ylpeä siitä, että opin soutamaan merihankaimilla. Niillä aironkäyttö oli monipuolisempaa kuin järvihankaimilla, mutta toki myös vaikeampaa. Tässä olen noin neljän ikäinen ja  kyyditsen Nasse-setää (ihan oikein, hän oli todellinen Nasse-setä, ei mikään Loirin luomus):


Isäni lapsuudesta oli peräisin tämä loistavasti purjehtinut pienoisvene, joka toisen muinaisveneen tavoin on yhä tallella. Se oli mukana monena kesänä minullakin.


Purjehdusretkillä pääsin tajuamaan luovimisen salaisuuksia, ja uljasta oli silloin harvoin kun spinaakkeri nostettiin myötätuulta keräämään. Kesän 1950 vietimme Espoon ulkosaaristossa, mutta Vinga jäi talvitelakalle. Isoisä Walter sai halvauksen, purjehtiminen jäi, ja vene myytiin hänen kuolemansa jälkeen jonnekin. Tässä kuvassa minä, laivapoika, valmistelen Vingaa purjehdukselle:


Tuuli Petäjän loistavan mitalipurjehduksen innoittamana julkaisen (luvatta) hänen isänsä nuoruudenkuvan Solvallan kouluretkeltä 1958. Hän oli oppilaani Helsingin Yhtenäiskoulussa, ja mikäli oikein tunnistan molemmista pojista tuli arkkitehtejä (tai sitten toinen pojista on tulevan arkkitehdin pikkuveli). Nyrkkeilyhanskat oli meille lahjoittanut Paavo Rintala, mutta niitä ei juurikaan käytetty. - Ja Tuulistakin tulee sitten arkkitehti, ja jo kolmannessa polvessa...




3 kommenttia:

  1. Opitko reivaamaan jopa ankkuria? ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei veliseni, meidän ankkurissa ei ollut purjeita... Jos isoäiti oli mukana, silloin kyllä piti yrittää vältellä kallistumista, kun hän pelkäsi aina kovin. Mutta ämmänkäännöksiä tehtiin usein, jos porukka ei oikein ollut kokenutta. Eipähän puomi vienyt päitä mereen.

      Poista
  2. Kari ... töpeksin äsken ja poistin vahingossa erinomaisen urheilukommenttisi omasta blogistani.. Yritän referoida sen sinne suurin piirtein takaisin. Korjaa, jos ajatukseni ei ole alkuperisen sävyinen

    VastaaPoista