Minulla on jossain vuodelta 1925 oleva kirja Mannen i sino prydno, miesten käytösopas. Tiedän siis periaatteessa, mitä herrasmiehen ei sovi tehdä.
Herrasmies ei syö lautastaan tyhjäksi. Muuten voidaan luulla että hän on nälissään.
Herrasmies ei istuutuessaan vedä housunlahkeita ylöspäin polvipussien välttämiseksi. Hänellä on aina varaa ostaa uudet housut.
Kotona tähdennettiin vielä, että haarukan piikkejä ei saa pitää ylöspäin kaartuvina. Haarukka ei ole lusikka. Mutta vaikka haarukan piikit olisivatkin alas kaartuvat, niillä ei saa keihästää lautasella olevaa hernettä. Se on työnnettävä haarukalle veitsellä. Jos herne ei pysy alaspäin kaartuvilla piikeillä, hernettä ei syödä.
Tämä oli kyllä aika lailla ristiriidassa sen kanssa, että kaikki ruoka piti syödä, eikä saanut jättää mitään lautaselle. Tämä päti ilmeisesti vain kotona äidin tekemää ruokaa syötäessä. Vieraisilla tai julkisilla paikoilla oli vaikeampaa, sillä tapatuomarit tarkkailivat lasta pistävin ja kaiken huomaavin silmin.
Käsiä ei saanut pitää taskussa, ja viheltäminen oli kiellettyä. Sellaista tekivät vain katupojat, tuo merkillinen ja romanttisesti hiukan kiehtovakin poikalaji, josta minulla ei kuitenkaan ollut selvää havaintoa, saati kokemusta. Säännöstä oli yksi poikkeus: äiti sai viheltää ikkunasta tietyn perheessä periytyneen merkkivihellyksen, jolla omat lapset käskettiin sisään.
Kiellettyjä sanoja oli hirmuinen määrä. Murteelliset sanat, alempien luokkien käyttämät puhekieliset ilmaisut ja stadin slangi olivat kiellettyjä. Poikkeuksen muodosti isä, joka sai ikäänkuin huvittavasti tai nostalgisesti maistella ääneen oman lapsuutensa slangisanoja kuten friidu. Se kuulosti hölmöltä, sillä ei kukaan sellaista sanaa enää käyttänyt.
Sana minä oli ankarasti kielletty. Jos ensimmäisen persoonan pääte ei riittänyt, oli käytettävä kiertoilmaisua, kuten allekirjoittanut, vaikka ei olisikaan kirjoittanut mitään. Säätyläisen ei sopinut korostaa itseään minä, minä, minä... Se tuleekin usein mieleen näinä vähemmän säädyllisinä minäminä-aikoina.
Kaikki sukupuolisuuteen viittaavat sanat olivat jyrkästi kiellettyjä. Eräästä perheestä minut ajettiin pihalle, kun lapsellisuuttani sanoin johonkin puheenaiheeseen viitaten, että "on se kummallista kun minä en muista mitään siitä kun olin äidin mahassa".
Sellaista oli ennen herrasväen piirissä. Monet opetukset olivat itse asiassa varsin hyviä. Mutta tänä päivänä tapatuomareista on tullut aggressiivisia sensoreita, vaikka näillä sensoreilla ei olisikaan juuri mitään tekemistä entisajan herrasväen kanssa, ainakaan mitä tulee säädylliseen ja itseään korostamattomaan käytökseen.
Poliittisen korrektiuden melskaava vaatiminen kuulostaa minun yläluokkaisessa korvassani yhä siltä rääynnältä jota lähti huonompien kaupunginosien ämmiltä aina tarpeen tullen ja muutoinkin. Niin, sana ämmä oli toki kielletty, vaikka se monissa murteissa ja esimerkiksi eestinkielessä sisältää täysin säädyllisen merkityksen.
Lukemattomat sanat ovat kokeneet tämän rapistumisen. Yleensä aina on ollut syynä sanan lisääntynyt alaluokkainen käyttö väärissä tai sopimattomissa yhteyksissä. Hankalin aihepiiri on tietysti sukupuoleen ja ikään liittyvät mielteet. Järkytin neuvolatätiä kutsumalla lapsia pennuiksi. "Täällä me kutsumme heitä pienokaisiksi!". Suoranaista raivoa kohtasin kun puhuin meistä vanhuksista. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan saa käyttää! Mitään vanhuksia ei ole, on vain "kypsemmän iän saavuttaneita". Siinä ei auttanut ininä, että kyllähän minä tiedän olevani jo vanha. "Et ole!", raivosivat sensoriämmät.
Eräs raivotar haukkui minut, kun olin käyttänyt mareista puhuessani myös selventävää käsitettä tšeremissit. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan enää saa käyttää. Kysyin siltä että "sanokaapa jotain marinkielellä". Sensori ilmoitti ettei siitä nyt ole kysymys. Ei ole hänen asiansa osata marinkieltä.
Minulla oli kerran neekeriminiä, oikein mukava. Hänen neekeriäitinsä vasta mukava olikin. Ikävä kyllä en saanut mulattilapsenlasta. Tosin vielä mukavampaa oli sitten saada mestitsilapsenlapsia. Nämä rivit poistetaan tästä blogista heti kun ilmiantajat ovat käyneet sivulla.
Viimeisin törmäys oli, kun erehdyin sanomaan että "panenpa tämän mieleen". Verbi on niin roisi, että sen käytöstä voi saada ahdistelusyytteen. Ei auta inttää, että olutta muka pannaan. Ei, sitä laitetaan! Kävi ilmi, että sensori oli hyvin perillä alaluokkaisesta panna-verbin käytöstä, mutta minun kielitajuni oli häpeällisen yläluokkainen.
Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi vanhempani varoittivat minua, eiralaista, käymästä Rööperin puolella. Kyllähän minä sitten rööperinmetkut opinkin, kun niistä oli tullut vallitsevia. Mutta yläluokkaisuus ei minusta ota karsiutuakseen, ei sitten millään.
En oikein tiedä mitä luokaa tämä allekirjoittanut on, mutta kerrottakoon, että meillä Lauttasaaressa oli tällainen tapakasvatus: ei saanut pyhäisin pelata korttia,eikä soittaa puhelimella. Kurjinta oli se, ettei saanut hakea sunnuntaisin kavereita ulos, vaan piti mennä pihalle norkoilemaan, jos joku sattuisi tulemaan ulos.
VastaaPoistaJa nuoremmille tiedoksi, että allekirjoittanut, vuonna 1961 syntynyt, joutui aina kaupungille lähtiessään laittamaan käsineet käteen (kesäisin pitsiset), talvisin käytin damaskeja (jaloissani) ja sukkien kanssa tietenkin sukkaliivejä. Niin ne ajat ja tavat muuttuvat!
Terveisin Teija Riikola
Niin, pistää ja panna eivät taida sittenkään olla synonyymejä.
VastaaPoistaEn rolig bok som undervisar även dagens läsare i etikettens ädla konst! Illustrationer av Antti Favén.
VastaaPoista"Vi betrakta förbudslagen som en efemär företeelse och ha därför i detta för evigheten avsedda verk ignorerat dess existens. Liksom våra läsare gör det i sitt dagliga, syndiga liv."
På finska också....
http://www.booky.fi/kirja/brummel_co/hieno_mies_nakoispainos_elamantaidon_ja_saadyllisyyden/9789511230359
No joo... faijan täti Matilda oli vielä ummikko tuon suomen suhteen, faija taas päätti joskus 30-luvulla lopettaa kokonaan sen ruotsin puhumisen.... enkä itsekään sitä oppinut, paitsi kavereilta, jotka jostakin syystä puhuivat sitä kotonaan...
Kuulemma perkele oli yksi ensimmäisistä (ei ensimmäinen) oppimistani sanoista - toistin sitä useimmiten hississä.
Mutsi oli aika vapaamielinen sen syömisen suhteen. Sai olla syömättä - enkä muista kuin yhden pakollisen kerran, kun pikku-broidille syötettiin faijan toimesta häränhäntälientä lusikalla. En mene yksityiskohtiin, mutta muistan edelleen melko hyvin ne irvistykset.
Ja sen itsepäisen ja voimakkaan tunteen siitä, mikä on normaalia ihmiselämässä. (Luotin siihen aivan liian paljon ja liian pitkään).
Yläluokkaisen asennoitumisen opin äidltäni - pesunkestävä juttu. Siis se, että kun yksi mun kavereistani leikki hiekkalaatikolla merimiespuvussa valkoiset käsineet kädessä, mutsi sanoi, että älä välitä, K on varmaan ihan mukava poika. Ymmärsin että kysymys oli jostakin muusta kuin siitä merimiespuvusta.
Olen sinua jonkun verran nuorempi - eli saattoi olla, että noihin aikoihin sinulla jo kasvoi se - parta. (Heh heh). Tai ainakin melkein. No joo... kirjoittelen tätä Ullanlinnasta käsin..... vilkaisin ikkunasta ja melkoisen talviselta näyttää...
Ja mieleen tuli, että löytyisikö sinulta joitakin täältä päin otettuja valokuvia.... lupaan ostaa sen kirjasi heti kun se ilmestyy ja siis joka tapauksessa (on mulla esimerkiksi vaikkapa se Signe Branderin Helsinki juttu ja aika monta muutakin), mutta kiinnostaisi silti jotkut alueet, kun noita valokuvia (helvetin hyviä nämä täällä blogissa julkaistut!) tuntuu sinulla olevan. Esimerkiksi se Venäjän suurlähetystö ympäristöineen jne - ja ehkäpä voisit samalla mainostaa hiukan lisää sitä kirjaasi...
Hih, ruukinmatruunan oma kasvatus oli äärimmäisen keskiluokkainen. Keskiluokkainen niin hyvässä kuin pahassakin; isukki oli teollisuuden toimihenkilö ja äippä terveydenhoidon ammattilainen. Kaupungin sisäisessä nokkimisjärjestyksessä olimme siinä keskivaiheilla - siis puun ja kuoren välissä.
VastaaPoistaMeillä ei ollut aivan yhtä tiukkaa tapakasvatusta kuin herraskaisella väellä, mutta tavoista kyllä pidettiin kiinni. Siksi ruukinmatruuna toisinaan ironisesti sanoo itseään "hyvin kasvatetuksi tytöksi", sillä kotikuri oli tiukkaa. Vastapainoksi meillä oli paljon vapauksia.
Teija, Anonyymi, Abram ja Matruuna, teillä oli mielenkiintoista sanottavaa, joten jatkan aiheesta uudessa jutussa!
VastaaPoistaOma äidinkielenopettajani muistutti lukiossa oivalla säännöllä pistää ja panna verbien käytöstä. "Kun teillä on jotain terävää, te pistätte. Muutoin aina panette."
VastaaPoista