Miksi musiikki on 200 vuotta jäljessä arkkitehtuurista?

Törmäsin tähän asiaan ensimmäisen kerran 1960-luvulla kun opetin Taideteollisen kamerataiteen osastolla. Tuli eteen kysymys musiikin ja kuvan yhdistämisestä, ja huomattiin ettei ole täysin tyydyttävää jos näytetään esimerkiksi renessanssin rakennusta, ja sijoitetaan siihen renessanssin musiikkia.

Sama asia tuli taas mieleen, kun tein noita Vogelweide-lauluja. Tyylinmukaisuus ei oikein onnistu, tietenkään, ainakaan nykyisen korvan kannalta. Mutta kun yhdistää keskiajan pehmeää modaalisuutta ja renessanssin rohkeampaa harmoniikkaa ja päättäväisiä kadenssikulkuja hiukan modernimpiin välisoittoihin, niin johan alkaa vähän muistuttaa sitä sävyä jonka noista teksteistä löytää. Noin 200 vuotta myöhempää musiikillista ajattelua siis.

Sama koskee täysgotiikkaa. Siihenkin 200 vuotta myöhempi renessanssimusiikki, varsinkin tiukka vokaalipolyfonia, sopii erinomaisesti.
Täysgotiikalle Orlando di Lasso?

Renessanssille Haydn tai Mozart?

Puhtaan ja kepeän renessanssin arkkitehtuuriin voi erinomaisesti sijoittaa wieniläisklassikkoja, ja Michelangelon töiden yhteyteen Beethovenia. Mutta kun barokin arkkitehdit Berninistä Neumanniin käsittelevät raskasta kiveä niinkuin se olisi painotonta kermavaahtoa, tarvitaan jo 1800-luvun loppupuolen orkesteritekniikkaa, jotta vaikutelma kuvan ja äänen puolella olisi tasapainossa. Taas se 200 vuoden viive!
Michelangelolle Beethoven?

Balthasar Neumannille Brahms tai Rimski?

Tietysti tässä on kysymys meidän puutteellisesta näkökyvystämme, kaukaisuuden sinisiirtymästä ja perspektiivin vinoudesta. Mutta siltikin.

Ainoita poikkeuksia tuntuisivat olevan 20-luvun klassisismin edustajat kummaltakin taiteen alalta, tai sitten betonibrutalismi ja Edgar Varèsen lyömäsoitinmusiikki tai Mossolowin Teräsvalimo...