Tämä tapahtui 1970-luvun puolivälissä Helsingin Yhtenäiskoulussa. Huomasin, että kahdeksannen luokan 14-15-vuotiaat oppilaat olivat masentuneen oloisia ja aivan harmaita kasvoiltaan. "Meillä on huomenna matikan kokeet, eikä me ymmärretä mitään!", sanoivat oppilaat. "Monet ovat jo tänään poissa koulusta, ja meilläkin on vatsa kipeänä", he lisäsivät. "No, tulkaa tuntien jälkeen mussaluokkaan, niin minä opetan", sanoin, ja lähes kaikki tulivat.
Yhtenäiskoulussa oli kehitetty periodiluku, joka toimi erittäin hyvin, ja levisi vähitellen moniin muihinkin kouluihin. Periodiin mahtui ehkä noin kuuden viikon oppimäärä, ja kun minulle näytettiin oppikirja, huomasin että paljon siihen ei matematiikan osalta kuulunut. Tavallista perusalgebraa.
Preppaukseen mussaluokassa meni vajaat puoli tuntia. Varmistin vielä, että jokainen oli ymmärtänyt kaiken. "Eiks tässä ollutkaan enempää? Miksei opettaja sanonut että se on näin helppoa?", oppilaat ihmettelivät. "Ehkä te ette kuunnelleet", minä nauroin heille, ja lisäsin että "laskekaa nyt ihan rauhallisesti ja muistakaa mitä minä sanoin, niin hyvin menee eikä tarvitse pelätä".
Kyllähän minä tiesin, että matikantunneilla ei mennyt ihan hyvin. Koulussa oli vähän aikaa ollut sijaisopettaja, joka tuntui kaikin puolin kireältä, ja jolla oli selviä sopeutumisvaikeuksia meidän aika erikoiseen tapaamme toimia. Saattoi olla että järjestyksen ylläpitoon kului enemmän aikaa kuin opettamiseen.
Kokeen jälkeen kahdeksasluokkalaiset ryntäsivät kertomaan, että se oli ollut ihan helppo ja kaikki osattiin. Totta, suurin osa oli saanut yhdeksikköjä ja kymppejä. Opettaja oli tivannut tuohduksissaan syytä moiseen menestykseen, ja joltakin oli lipsahtanut että "no kun Rytky opetti meitä"...
Siitä paikasta opettaja vaati kokouksen koolle, ja syytti minua siitä että hänen hienot prognostis-didaktiset gaussinkäyränsä olivat menneet ihan pilalle. Minä puolustauduin sillä, että koulumme ideana oli että enemmän tai vähemmän kaikki oppivat kaiken, eikä se, että oppilaat saadaan pannuksi paremmuusjärjestykseen. "Olisit vaan tyytyväinen että meni näin hyvin".
Kaikki vakinaiset opettajamme olivat kanssani samaa mieltä, ja saimmekin varsin pian ruveta etsimään uutta sijaista kun sydänjuuriaan myöten loukkaantunut opettaja lopetti hommansa kesken.
Kahdeksasluokkalaiset olivat meillä perinteisesti järjestäneet joulujuhlan ohjelman. Olimme huomanneet, että murrosiän pahin alkuvaihe laantui selvästi, kun murkuilla oli jotain yhteistä ja innostavaa tekemistä. Työskentely aikuisten kanssa oli hyödyllistä ja antoisaa, ja näiden juhlien järjestämisessä meitä oli aika monen alan opettajia mukana. Kaikille löytyi tekemistä, ja kaikki tunsivat itsensä tärkeiksi.
Oi niitä aikoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti