Minun lukutaitoinen lapsuuteni osui suurimmalta osalta sodan vuosiin. Senkin vuoksi on ymmärrettävää, että joululahjoja kierrätettiin sukupolvien välillä. Monet lapsuuteni lempikirjat olivat itse asiassa isäni lapsena saamia joululahjoja, ja ne toi meille sama joulupukki, kuten aikaisemmin olen kertonut.
Saattaa olla, että lapsuuteni kirjojen kuvitus on vaikuttanut makuuni. Kuvittajana oli usein korkeimman luokan taiteilijoita, kuten Gustave Doré paroni Münchhausenin tarinoissa. Kun sain vanhan kirjani taas käsiini, muistin sopukoista nousi myös ne ihailevat ja jännittyneet tunnelmat joita monet kuvat muinoin herättivät.
Aikuisena löytyy monista kuvista uusia ilon aiheita. Paronin muotokuva on muka piirros veistoksesta, ja sen jalustaan taiteilija on merkinnyt nimensä ja vuosiluvun "CANOVA SC. 1766". Dorélla on ollut hauskaa, sillä Canova oli "tehnyt" tämän muotokuvan siis jo 9-vuotiaana! Canova näet syntyi vasta 1757...
Mutta kysynpä vain, kuinka moni lapsi olisi loppuiäkseen painanut mieleensä vanhan idean itsensä nostamisesta tukasta, ellei hän olisi nähnyt Dorén kuvaa? Itse sanontahan esiintyy puheissa ja teksteissä tuon tuostakin, varsinkin jos kysymys on poliittisesta väittelystä. Jos hänen näkemänsä kuva Münchhausenista itseään nostamassa olisikin ollut tavanomaista nykyaikaista suttutyyliä, olisiko se jäänyt samalla tavalla mieleen?
Kirjan kansilehti on aikojen kulkuessa kadonnut, mutta sen puutteessa ilmaisin omistukseni mutkattomasti suoraan kanteen. Kirja on ehkä painettu 1909, päätellen sen liitteenä olevasta mainoksesta, jossa kerrottiin lastenlehti Pääskysen vuosikerrasta tuona vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti