Eräänä päivänä Helsingin Yhtenäiskoulussa. Tulin tunnilta opettajainhuoneeseen ensimmäisten joukossa. Legendaariselta englanninopettajalta Hope Castrénilta oli pudonnut jotain pöydän alle, ja hän konttasi sitä hakemaan. Minä ilmoitin tulevani auttamaan, ja konttasin minäkin pöydän alle.
Seuraava opettaja kysyi mitä me siellä pöydän alla teimme. "Ollaan vain, täällä on mukavaa!" Ja pöydän alle tuli se kolmaskin. Ja neljäs, ja lopulta kaikki opettajat. Siellä oltiin koko joukko aivan tyynesti, niinkuin olisi kysymys maailman tavallisimmasta harrastuksesta.
Sana oli päässyt kiertämään, ja parin minuutin kuluttua koko koulu tungeksi opettajainhuoneen ulko-ovella. Rohkein lähetettiin tutkimaan tilannetta. Poika konttasi sisäovelle, ja ryntäsi takaisin. "On ne! On ne!" kuului pojan kiihtynyt kiljunta.
Sitten soi kello, ja kaikki opettajat lähtivät tunneilleen aivan tyynesti. Luokassa kyseltiin vähän kiihtyneesti että "olittekste siellä pöydän alla?" Oltiinhan me. "Minkä takia?" Kun siellä oli niin mukavaa. Siihen oppilaat tyytyivät, eikä asiasta puhuttu sen enempää.
Kyllä Yhtenäiskoulussa saattoi sattua vieläkin kummallisempaa, senhän oppilaat tiesivät, eivätkä välittäneet asiasta sen kummemmin. Mutta seuraavaan vanhempainkokoukseen tuli kuitenkin kysely asiasta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti