Under der linden - maailman kaunein lemmenruno

Walther von der Vogelweiden (n. 1170-1230) kuuluisa runo maalaistytön ja herrasmiehen lemmenkohtauksesta on vaikuttanut uudempaan lyriikkaan Heinesta, Runebergista ja Leinosta alkaen suunnattomalla voimalla. Vastakohtana ritariajan hoher Minnelle, korkeammassa asemassa oleviin naisiin kohdistuvalle palvonnalle, tässä lemmenkohtauksessa ollaan ikään kuin tasa-arvoisia, ebener Minne.

Keskiyläsaksa on minusta kaunein saksankielen muodoista. Äitini peruina minulla on perinpohjainen keskiyläsaksan oppikirja, jota ainakin neljän kymmenen vuoden ajan olen jatkuvasti tutkinut - se on pysyvästi yöpöydälläni. Ääntäminen muistuttaa nykyistä saksaa, mutta on kirjaimellisempaa. Diftongit lausutaan niinkuin on kirjoitettu, hattu vokaalin yllä merkitsee pitkää vokaalia.

Under der linden

an der heide,

dâ unser zweier bette was,

dâ muget ir vinden

schône beide

gebrochen bluomen unde gras.

Vor dem walde in einem tal,

tandaradei,

schône sanc diu nahtegal.
(Lehmusten alla kedolla, jossa vuoteemme oli, saatatte löytää kauniisti taitettuja kukkasia ja ruohoja. Laaksossa metsän reunassa kauniisti lauloi satakieli.)

Ich kam gegangen

zuo der ouwe,

dô was mîn friedel komen ê.

Dâ wart ich enpfangen,

hêre frouwe,

daz ich bin sælic iemer mê.

Kuster mich? Wol tûsentstunt:

tandaradei,

seht, wie rôt mir ist der munt.
(Kävelin niitylle, sinne rakkaani oli jo tullut. Siellä minut otettiin vastaan - voi Pyhä Äiti! - niin että olen yhäkin autuas. Suuteliko hän minua? Varmaan tuhat kertaa, katsokaa miten punaiset ovat huuleni).

Dô het er gemachet

alsô rîche

von bluomen eine bettestat.

Des wirt noch gelachet

inneclîche,

kumt iemen an daz selbe pfat.

Bî den rôsen er wol mac,

tandaradei,

merken, wâ mirz houbet lac.
(Sinne hän oli tehnyt loistokkaan vuoteen. Siitä voi kyllä nauraa sydämellisesti, jos joku kulkee samaa polkua. Ruusuista hän näkee, missä pääni lepäsi.)

Daz er bî mir læge,

wessez iemen

(nû enwelle got!), sô schamt ich mich.

Wes er mit mir pflæge,

niemer niemen

bevinde daz, wan er und ich,

und ein kleinez vogellîn -

tandaradei,

daz mac wol getriuwe sîn.
(Hän makasi vierelläni, ja jos sen joku tietäisi - voi Luoja, että häpeäisin! Mitä hän teki minun kanssani, sitä ei saa koskaan tietää kukaan muu kuin hän ja minä, sekä eräs pieni lintunen - mutta se on meille uskollinen.)

Tästä olen minäkin tehnyt laulun, ja varmasti yhden parhaistani, hiukan renessanssityyliä mukaillen. Olen päättänyt sovittaa orkesterisäestyksen pianolle, niin että se olisi useamman käytettävissä. Kuorolle olen tehnyt myös Leinon 17-vuotiaana kirjoittaman runon, joka ilmiselvästi mukailee Vogelweiden runoa (Maaliskuun lauluja, 1896):

Minä metsän polkua kuljen
kesäillalla aatteissain,
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuolla metsässä vaaran alla,
oli kummia äskettäin
niin vienoa, ihmeellistä
alla lehvien vehreäin!

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vaan, sekä muuan muu,
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.

Näihin runoihin jos mihinkä sopisi kuvaukseksi se mainosteksti josta olen aikaisemmin kirjoittanut: "Kasteen tuorein raikkaus, / kukkain herkin sulo..."