Tämä tapahtui joskus 80-luvun alkupuolella. Silloinkin VR:llä oli vaikeuksia, mutta nyt ne riivasivat vain yhtä junaa, sitä jossa istuin. Tampereen pikajuna oli pysähtynyt jossakin Turengin kuusimetsässä päästääkseen vastaantulijan ohitseen. Vastaantulija tuli ja meni, mutta me pysyimme paikoillamme.
Sitten kuului kaiuttimista: "Olisiko junassa riskejä miehiä työntämään vähän, että saataisiin sähköä?" Olihan meitä, ja minäkin katsoin itseni sellaiseksi. Työnsimme ankarasti penkan pehmeässä lumisohjossa, ja juna alkoi ihme kyllä liikkua. Se liikkuikin kävelyvauhtia nopeammin, joten junantyöntäjille tuli melkoinen kiire kiivetä takasin vaunuihin.
Sellaista se kai on merihädässäkin, kun pelastusveneeseen tulee kiireistä tunkua. Minä olen huono käyttämään kyynärpäitäni, joten kiireisimmät menivät ensin, ja jäin itse viimeiseksi.
Viimeinen vaunu liukui ohitseni, mutta sain otteen sen viimeisestä rapunkaiteesta. Siinä roikkuessani sain ensin toisen, sitten toisen jalkani portaille, ja onnistuin kiipeämään sisään. Vaelsin vaunujen läpi paikalleni, kun kovaääninen jälleen alkoi puhua: "Omasta ja firman puolesta kiitän kaikkia työntäjiä!"
Vasta silloin tajusin, että olisin hyvin voinut jäädä junasta penkalle. Pilkkopimeässä, lumisohjossa olisin siinä yrittänyt seurata raiteita kohti seuraavaa asemaa? Kännyköistä ei tuohon aikaan osattu edes uneksia. Itse asiassa en todellakaan tiedä mitä olisin siinä tilanteessa osannut tehdä. Matkaseuraakaan minulla ei ollut, eikä kukaan olisi kaivannut junasta jäänyttä.
"Kaikkena oon ollu, paitten airanvittaksena". Jopa hiukan onnekkaana pikajunantyöntäjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti