Säädylliset tavat - vaiko säädynmukaiset tavat?

Tein 80-ja 90-luvuilla radiolle laajoja esitelmäsarjoja varsinkin 1700-luvun loppupuolen kulttuurihistoriasta, ja jouduin sen vuoksi lukemaan valtavan joukon kirjekokoelmia, matkakertomuksia ja muita ajan dokumentteja. Niistä jäi muistin mariginaaleihin melkoinen joukko tapahistoriaa koskevia huomioita ja merkintöjä.

Sivistyneiden tapojen kehitys alkoi epäilemättä aateliston ja muiden ylimpiin luokkiin kuuluvien parissa, kun 1700-luvun vaurastuva porvaristokin pääsi opin ja lukeneisuuden pariin, ja minulle on syntynyt se käsitys, että tapojen siistiytyminen alkoi suunnilleen yhtä aikaa molemmissa yhteiskuntaluokissa. Prosessi muistutti sitä Pariisin bulevardien sivutuotetta, jota käsittelin aikaisemmin täällä jutuissani: joutuessaan siisteihin moderneihin olosuhteisiin, ja seuratessaan kaiken aikaa edistyneempien ihmisryhmien käyttäytymistä, myös alempiin luokkiin kuuluneet ihmiset omaksuivat uusia käyttäytymismalleja. Aluksi epäilemättä matkien, ehkä jopa naureskellen, mutta vähitellen myös tottuen ja totuttautuen.

1700-luvulta olen lukenut monia huvittuneita, mutta myös jo paheksuvia tarinoita aatelisherrojen tökeröstä ja barbaarimaisesta käytöksestä. Useimmiten nämä mätämunat olivat opilliselta ja sivistykselliseltä tasoltaan varsin vajaiksi jääneitä. Mutta samaan aikaan jo enemmistö yläluokasta alkoi noudattaa paitsi parempaa siisteyttä ja hygieniaa, myös kristillisperäisen moraalin ja etiikan vaatimuksia. Noblesse oblige oli monesti lähellä Jeesuksen huomautusta: "Jolle on paljon annetttu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan" (Luuk. 12:48).

Totta kai käytöstapoja seurattiin myös siinä mielessä, että niistä voitiin lukea ihmisten "taso" myös porvariston jatkuvasti kihisevässä ja termiikkiä etsivässä joukossa. Käytöstavoilla ilmaistiin kuulumista "ylempään" luokkaan kuin joku toinen. Marcel Proust kuvasi herkullisesti tätä jatkuvaa oskillaatiota porvaristossa, jossa tuntui olevan loputtomasti pieninpienin merkein eroteltavia "tasoja". Varottiin tuntemasta "arveluttaviksi" luokiteltuja henkilöitä, saati seurustelemasta heidän kanssaan. Tästä ovat peräisin "hienostelun" pejoratiiviset mielteet, ja sellaista voi tietysti havaita edelleenkin.

Nousukkuudelle on aina naureskeltu. Tapoihin perehtynyt ja tottunut huomaa nopeasti, että nousukkaan tavat ovat matkittuja, mutta eivät sisäistettyjä, ja että hänelle sen vuoksi niin helposti tapahtuu mokauksia. Se, että tapojenkin hienosäädöllä voidaan osoittaa kuulumista johonkin "luokkaan" tai ihmisryhmään, on tietysti ikiaikaista. Tulee mieleen pakinoitsija Ollin kertomus ateenalaisesta maalarista Peristokleesta, jolle oraakkeli antoi tämän komean heksametrineuvon: "Itsesi kun maalaat, heti maalata saat sinä muita". Tai Pietari Hannikaisen "Silmänkääntäjä", jossa irvaillaan alkeellista nousukkuutta "hienoiksi" miellettyjen sanojen hokemisella. Mutta siitä oli kysymys myös jo Petroniuksen Trimalkion pidoissa.

Minusta on kuitenkin virheellistä juuttua tämänkaltaisiin asenteisiin. Säädyllisten tai säädynmukaisten tapojen takana on kuitenkin paljon tärkeämpi kysymys: minkälaisia ovat sivistyneet ja siveelliset tavat? Missä määrin ne noudattavat paitsi yleisiä moraalikäsityksiä, myös etiikan korkeampia imperatiiveja? Herrasväen 'minä'-kielto on hyvä esimerkki: se perustuu oivallukseen egoismin ja egosentrisyyden alkeellisuudesta. Vanhan sivistysporvariston vastenmielisyys sivistyksellä ja asemalla ylvästelyä kohtaan oli sitä samaa, osoittaahan sellainen selvästi pyrkyryyttä ja sivistyksen vaillinaisuutta.

Sen vuoksi on melko yhden tekevää, miten päin haarukkaa pidellään, kunhan sillä ei sohita ja sorkita. Sen sijaan on tärkeää, että pöytäkäyttäytyminen on siistiä ja toiset huomioon ottavaa. Ja mutatis mutandis sama koskee käyttäytymistä yleensä. Voidaan myös säädellä tapaa jolla puhutaan. Kiroilu, sättiminen ja melskaus ei yleisen käsityksen mukaan ole säällistä, mutta pitäisi myös varoa alkeellisen sanamaagisen ajattelun seurauksena leviävää "poliittista korrektiutta" sanankieltoineen ja -demonisoimisineen. Puheen siisteydellä ja "siisteydellä" on ratkaiseva ero.