Kun tieto Stalinin kuolemasta maaliskuussa 1953 tuli, radion ohjelmat Suomessa peruutettiin. Soitettiin läpi päivän surumusiikkia, kuultiin ylistyspuheita ja murheellisia muisteluita. Muistan yhä hyvin, kuinka itse olin aivan raivoissani tästä lipevästä nuoleskelusta, ja häpesin poliitikkojen kunniatonta kumartelua. Yhdeksän vuotta aikaisemmin olin perheeni kanssa juossut palavan kaupungin halki kalliosuojaa etsimässä, ja tiesin jo sitä ennen mitä Stalin merkitsi.
Sodan jälkeen alkoi väen seassa liikuskella voitonriemuisia tyyppejä, jotka olivat varmoja siitä, että nyt tulisi tupenrapinat monille, ja että nyt porukat pantaisiin kuriin. Mutta näitä mörköjä ei ollut paljon, ei ainakaan siinä maailmassa jossa elin. Nyt jälkeen päin en ollenkaan ihmetellyt sitä, että vuonna 2022 ylivoimainen enemmistö ryhtyi kannattamaan Natoa. Kyllä kansa tietää. Ja tiesi.
Kun tulin 1945 katsomaan tulevan kouluni penkinpainajaislauluja, jäi mieleeni heti näppärä veisu tulevasta matematiikan opettajastani "Pullasta":
"Pullan viikset on punaiset, kuin Tornin huipussa lippu, jalajallaa jalajalaveiveivei, kuin Tornin huipussa lippu".
Ja kadunvarren ihmisjoukko taputti ja hurrasi.
Samana vuonna kaverit opettivat minulle laulunväännöksen venäläisestä suosikkisävelmästä:
"Synkkä on yö, / hirton hetki kun Stalinille lyö, / Molotoffi vain sellissään syö / hapankaaliannostaan!".
Se oli meistä tosi hauska laulu.
Kyllähän Venäjä ja venäläisyys oli kaikessa läsnä vielä minun sukupolvelle. Opin jo lapsena venäläiset aakkoset, ja vanhoja karttoja oli hupaisaa lueskella. Tiesin, että lapsuuteni kotikatu Eirassa oli ennen Galitzinintie, kaupungin pääkirkko oli Nikolainkirkko, ja tuleva opinahjoni oli Keisarillinen Aleksanterin yliopisto.
Venäläinen musiikki ja muu kulttuuri oli yhä keskeistä, monet suositut laulut osattiin, jopa osittain venäjänkielellä. Saksalainen Sonja-laulu oli minulle varhaislapsuudestakin tuttu ja mieleinen. Venäjään liittyi yhtä aikaa pelko ja varovaisuus, mutta myöskin romanttinen salainen kiehtovuus - siis Venäjään ennen Neuvostoliittoa.
Poikana opin jo ruotsinkielisen juomalaulun väännelmän, joka tietysti piti ääntää hyvin venaläisittäin:
"Jag vill alltid vodka dricka, jag vill äta kaviar, jag vill älska russkij flicka, som är mej såå saaatans kär!".
Jo poikana tiesin ikivanhan venäläisen tarinan, joka niin hulppeasti itseironisoi venäläisyyttä:
"Asemalla tapasivat toisensa Ivan ja Aleksei. Kas kas, matkalle kuomaseni olet lähdössä, sanoi Ivan, ja jatkoi: Minnepä olet menossa? Siihen Aleksei: No Odessaanhan minä. Ivan miettimään hetkeksi, kunnes huudahti: Valehtelet, moukka! Sinä olet menossa Odessaan!".
No, niiden kanssa on tsuhnan elettävä tulevaisuudessakin. Mikäli tulevaisuutta tulee.
